maanantai 15. syyskuuta 2014

Rantakivi

Sinä olet rantakivi. Leveä ja laakea. Tasainen ja vakaa.

Kun ilta on kylmä ja vesi on kylmä, sinä olet vielä lämmin. Sinussa on  lämpö ja päivän ilo kätkettynä syliisi.

Sinä et väsy tuuleen tai aaltoon, et räntään etkä puristavaan jäähän. Sinä naurat kun yli käy myrsky ja sade.

Ja kun ilta tulee, sinä olet lämmin.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Tupperware-kulho-efekti

Tiedättekö mikä on tupperware-kulho-efekti? Oletteko koskaan kuulleet siitä?

Se alkaa edellisestä yöstä. Alle seitsemän tunnin yöunet jostain älyttömästä syystä ovat optimaaliset. Minä pohdin koko yön kuvaa tipusta, joka huutaa, ettei halua nugetiksi. Myös matemaattiset yhtälöt, liian kovalla oleva ilmastointi tai Yellowstonen murehtiminen käyvät mainiosti.

Aamulla kaikki esineet ovat tiellä ja teräviä. Kännykkä ei ole jotain syystä latautunut ja ovella huomaat, että olet unohtanut sukat. Joten joudut palaamaan sisälle, penkomaan kaikki nurin ja lähtemään lopulta eriparisilla sukilla vartin myöhässä. Ja arpomaan koko matkan, kehtaatko tunnustaa, että myöhästyit sukkien takia. Minä suosin tekosyitä.

Päästyäsi perille (kouluun, töihin tai työkkärin askartelukerhoon) toteat että on väärä aamu myöhästyä. Kokous on alkanut, lempipaikkasi viety ja pullat syöty. Juomapullo on pissinyt laukkusi. Tajuat unohtaeesi ne paperit kotiin ja joudut taas selittelemään. Oma erikoisuuteni on kaataa reppuni naamalleen käytävälle. Tänään ollaan kuuteen, kun on se juttu, muistithan?

Ja kun pääset kotiin, olet väsynyt, nälkäinen ja turhautunut. Mutta selvinnyt, koko päivästä ja pitänyt itsesi kasassa. Menet avaamaan keittiön kaapin.

Tupperware-kulho putoaa päähäsi.

Tämä on Tupperware-kulho-efekti.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Robin Hood

-Hei pupu! Eiku jänis! Eiku kani! Orava? Ei! Eiku mikä sä oot? Hei pupu! Eiku..!
Rusakko ponkautti nopeassa tahdissa korvansa ensin ylös ja sitten alas. Ääni kantautui jankkaavana vihreältä  puutarhatuolien reinustamalta ruohotilkulta. Metsän kätköistä alue näytti epäilyttävän avaralta. Suorastaan riskialttiilta. Hän oli huolehtinut maastoutumisestaan kunnolla, edennyt vain pitkässä heinikossa, mutta tuo hakkuva otus oli selkeästi vainunnut hänet. Hankalia nuo koirat.
-Jänis! Tuu tänne. Mul on niinku tylsää. Mikä sä oot? Oot sä pupu?
Rusakko nousi takajaloilleen vilkaistakseen haukkujaa. Se oli aika iso, mutta hyvin pörröinen. Ei mitenkään vaarallisen näköinen. Yllättävää.
-Tu..tule sinä tänne! Jos on asiaa, Rusakko huudahti ja painui äkkiä matalaksi. Mikä häntä vaivasi?
- Eiku mä oon niinku kiinni.
Rusakko hiipi pihan laidalle. Koira oli todentotta pitkässä hihnassa. Ihmeellisen rohkeudenpuuskan saattelemana Rusakko uskaltautui nurmelle. Miten pehmeää.
- Ei vitsi! Oot sä niinku jänis? Anna mä haistan. Anna mä pliis haistan! koira aneli. Rusakko ponnahti varovasti lähemmäs haisteltavaksi. Kirsun nuuskutus sen ympärillä sai sen sydämen hakkaamaan.
-Älä syö, ole kiltti! Rusakko parahti.
- Ai. Emmä niinku syö jäniksii ku raksuja. Oot sä jänis?
- Minä olen Rusakko, Rusakko esitteli itsensä ja hypähti helpottuneena hihnan ulottumattomiin.
- Ai. Kato mitä mä osaan! koira hihkaisi ja alkoi rapsuttaa itseään pontevasti korvan takaa.
-Tuon minäkin osaan, Rusakko totesi tyytyväisenä ja rapsutti perässä.
- Wau! Sit mä osaan istuu ja noutaa ja kierii, kato!
Rusakko seurasi kohteliaasti hurraten vierestä, kun koira kieri nurmikko pöllyten.
- Ja sit ku mä teen niin niin mun ihmiset antaa mulle niinku raksuja. Onks sulla raksuja? Hei mikä sun nimi on?
-Nimi? Rusakko..? Rusakko vastasi hämmentyneenä puhetulvasta.
- Eiku sä oot rusakko ja mä oon niinku koira tai pentu ja sit mun nimi on niinku Petu tai Pertsa tai Peba ja joskus se on vissiin Ei. Nimi on niinku sellanen minkä mun ihmiset antaa. Niilläki on sellaset.
- Ei rusakoilla ole nimiä. Eikä jäniksillä tai kaneillakaan. Tai pupuilla.
- Meidän pupulla on nimi! Sen nimi on Robert. Vitsi Robert on hieno nimi. Mäki haluisin olla Robert.
Rusakko nyökkäsi myöstyvästi. Robert oli hieno nimi.
-Missä sun ihmiset on?
- Ei minulla ole ihmisiä. Minä asun metsässä, rusakko selitti epävarmana. Olikohan kamalan nolo asia, ettei ollu "omia ihmisiä"?
-Wau. Sä oot sit sellanen seikkailija, Petu henkäisi.
- Se...Se riippuu siitä mitä tarkoitat seikkailijalla, Rusakko vastasi.
- No silleen et nukkuu ulkona ja syö muuta ku raksuja ja saa varoo kaikkee. Niinku Robin Hood sillä videol. Paitsi se oli kettu...
-Hmm.. sitä minä kyllä teen. Aikalailla, Rusakko totesi yllättyneenä.
- Wau, Petu henkäisi.
-...Seikkailurusakko. Mäki haluisin seikkailla. Mut mä tykkään raksuist. Ja videoist.
Kuin huomaamattaan Rusakko kohensi pientä ryhtiään. Sen viiksikarvat värisivät tyytyväisyydestä. Seikkailurusakko.
- Hei kerro mis sä oot seikkaillu?
Rusakko mietti kuumeisesti. Hän tahtoi kertoa jonkin hyvän tarinan palkitakseen ylöisönsä. Tottapuhuen, Rusakko ei ollut mikään tarinan kertoja.
- No.. Kerran olin seuraamassa ajotuntia.
Samassa talon sisältä kuului ihmisen huudahdus. Rusakko painui Petun taakse.
- Woi witsit mun pitää mennä. Mut tuu sit kertoo miten sä seikkailet jooko? Petu aneli häntä viuhtoen.
-Kyllähän minä ...voisin.
- Okei. Moikka seikkailurusakko! Petu hihkaisi ja katosi ovelle. Rusakko pomppi hämmentävän tyytyväisyyden valtaamana pois. Vai seikkailurusakko.

torstai 8. toukokuuta 2014

Keltaiset undulaatit

Paita oli tummansininen. Siinä oli punaisia ja keltaisia undulaatteja. Se oli vanha, muttei nyppyinen, miesten M-kokoa. Se oli kamala, ja Iida tiesi sen, mutta rakasti sitä silti. Se oli erilainen.

Ja se oli vaikea laittaa päälle. Syksyllä se oli liian lämmin ja teki kevyen takin ahtaaksi. Se ei sopinut tämänpäiväisiin farkkuihin ja oli tänään liian epäsiisti, kun piti mennä kaupungille. Tulivat pakkaset ja koulun patterit menivät jumiin. Silti se odotti viikon. Toisen. Ja yksi tiistai hän uskalsi.

Hiukset ponnarille, ei mitään erikoista, ei mitään mikä sanoisi "minä yritän jotain". Tavalliset farkut, tavallinen naama, tavallinen Iida. Paitsi niin toinen. Iida joka uskalsi rakastaa sinistä undullaattipaitaa. Aamun pakkasessa kaikki hylkäämisen pelko väistyi.

Ja sitten pahin tapahtui.
Kukaan ei huomannut.

lauantai 28. syyskuuta 2013

Ei ole vielä aamu

Vielä on niin pimeää. Puiden huojuvat varjot erottuvat himmeinä nukkuvaa taivasta vasten. Sammutan vedenkeittimen, enne kuin se kerkeää ujeltaa. En halua herättää niitä. 

Lehti tuoksuu vielä musteelta. Postinjakaja tuli käytävässä vastaan, ja antoi sen suoraan käteen. Minun vuoroni loppuu, kun hänen vasta alkaa. Avaan lehden, mutta en vielä saa luetuksi. On niin kaunis hämärä. En halua sytyttää valoja.

Laitan teetä liesituulettimen valossa. Asetan kupin lehden keskelle, kädet sen ympärille. Melkein tuli jo lunta. Ulkona tuoksui siltä. Erotan jo ikkunan takana roikkuvat märät lehdet. Katuvalojen oranssi kajo loistaa talojen takana. Muttei meidän kadulla. On vain sinistä.

Makuuhuoneesta kuuluu unista hengitystä. En halua häiritä niitä. Kertoa, että pian on aamu.

Uni painaa takaraivoa. Mutta mieli on kirkas, tyhjä ja levollinen. Tee leviää lämpimänä kehooni. Kaikki muu antaa periksi, mutta silmät ovet vielä valppaina. Rusakko ylittää  kadun, varjosta varjoon.

Herätys soi. Sänky narahtaa kääntyvän kehon painosta. Kuuluu syvä huokaus. Nytkö jo?

Valot räpsähtävät päälle.
- Hyvää yötä, hän sanoo.
- Hyvää huomenta, minä hymyilen.


torstai 12. syyskuuta 2013

Sulaa, sulaa!

Oi ihanaa: jäätelöö. Tötterö on viileä, melkein väreilee koko tuutti. On niin lämmin. Hiki muhii hiusten alla. Kun ne saisi auki. Oi! Se on ihanaa. Kylmää. Löysää. Makeaa. Valkoista. Valuu, valuu, kättä pitkin. Kyynärvarteen, nuolen pois. Sisko tarjoaa paperia. Meni jo. Ja housuillekin. Nyt pyyhitään. Ei, nyt sulaa toiselta reunalta, sormia palelee, vaihdan kättä. Höh. Vasemmalla kädellä on vaikeampi syödä. Vaan on se hyvää, hymyilyttää. Naamaakin palelee, leuka valuu jätskistä. No pyyhitään vaan. Ja nenäkin kanssa. Nyt maistuu jo vohveli. Hyvää sekin.

Keltainen gerbera

- En nyt halua valittaa, Juuso aloittaa, - mutta te naiset teette tämän kamalan vaikeaksi.

- Mitenkä niin? Vilma kysyy viattomasti.

- Miksi kukkia pitää ostaa? Tai että.. miksei niitä voi hakea vaikka jostain tiensivusta?

- Hyvä idea! Minkäs tien sivuun mennään? Näin syyskuussa kasvaa todella hyviä heiniä!

Juuso pyöräyttää silmiään.

- Muotoillaan uudestaan. Miksi hemmetissä teille naisille pitää ylipäätään olla kukkia?

- Korjaas ihan ensin tuo ”te naiset”. Minä olen täällä auttamassa sinua – on muuten uskomatonta, että et viitsi tehdä tätä yksin. Ja siksi, että se on kohteliasta ja se on helppo tapa huomioida. Ellet aikonut alkaa askarrella korttia?

- Ei tässä ole mistään viitsimisestä kyse. Ei missään ole ohjeita, miten siellä toimitaan.

- Sehän selviää kohta, Vilma hihkaisee ja työntää raskaan lasioven auki. Vastaan leyhähtää se kummallinen kukkakaupan tuoksu. Juuso nyrpistää nenäänsä.

- No niin. Mikäs on sen lempi väri, Vilma aloittaa. Juuso miettii hetken tuskastunut ilme kasvoillaan.

- Ehkä.. vihreä? Eikö? No… keltainen?

- Se kuulostaa jo paremmalta. Siitä vain valkkaamaan. Hyvä. Ja sitten kassalle!



- Onpas siinä kummallinen poika kun uskaltaudut kukkakauppaan. Kyllä tyttöystävä on varmaan iloinen, kassa hymyilee.

- Ei se ole millekään tyttöystävälle, Juuso sanoo mutisten. – Vaan äidille. Se täyttää viisikymmentä.



- No, oliko kamalaa? Vilma utelee.


- Oli. Melkein pyörryin.