Minä pelkään.

Minä pelkään. Pelkään, kun olen niin nuori, ehkä liian nuori tietämään, mitä haluan. Tiedätkö sinäkään? Haluatko sinä minut? Vai levähdyspaikan? Pelkään, että ole sinulle kuin joku Vaajakosken ABC, missä pysähdytään ja sitten jatketaan varsinaiseen määränpäähän. Pelkään, että teen vääriä päätöksiä.

Ja entä jos haluankin sinut? Pelkään, että tahdon vain olla, niin kuin muut. Haluta samoja asioita. Pelkään, ettei minusta ole tähän. Pelkään, että minua loukataan. Pelkään, että petyt minuun. Pelkään, että haihdut pois, jos alan uskoa sinuun. Pelkään, ettet kestä arkuuttani. Ja entä jos meistä onkin tähän? Jos meistä tulisi onnellisia? Mutta eihän se niin voi mennä. Pelkään, että jotain pahaa tapahtuu. Pelkään olla onnellinen.

Mitä jos satutan sinua? Lupaan jotain, mitä en voi antaa ja vien sen pois. Pelkään, että rikon sinut. Pelkään antaa periksi. Jos tämä haihtuukin pian? Sitten olen taas häpeissäni. Miten olen saattanut luottaa mihinkään niin pysymättömään? Pelkään, että rakastan sinua. Enemmän kuin sinä rakastat.

Ja silti, eniten pelkään, että pelko hallitsee minua. Jos nyt päästä sinut, tulen katumaan sitä aina. Enkö pelkäisi sitä eniten? 

Alakerran tädit.

Meidän alakerrassa asui kaksi kamalaa tätiä. Toinen oli Ruuska ja toinen oli Rimpilä. Molemmat oli vanhoja piikoja, niin kuin meidän äiti sanoi. Ne asui molemmat alimmassa kerroksessa, molemmin puolin käytävää. Me ei uskallettu käyttää hissiä kovin usein, kun pelättiin, että jompikumpi kuulee sen, ja tulee rappuun. Mutta ne tädit oli ihan eri tavalla hirveitä.

Ruuska käski meitä kutsumaan sitä Amalia-tädiksi. Aina, kun me mentiin sen oven ohi, se kutsui meitä kylään. Sillä oli kamala, lihava ja haiseva kissa. Sen nimi oli Molla. Me ei koskaan hennottu sanoa, että minun pikkusisko pelkäsi kissoja. Se tuijotti vaan sitä isoa lihavaa kissaa ja kissa tuijotti takaisin juuri sen näköisenä, että pistää sen poskeensa. Amalia-täti tarjosi meille aina rusinakakkua suurena herkkuna. Meistä se oli hirveää, mutta me ei kehdattu sanoa sitä. Toiset lapset haukkui Amaliaa, kun sillä oli isot sammakonsilmät ja Amalia aina sanoi, että ”Onneksi te olette niin suloisia lapsia!”. Mietin pitkään, mitähän se olisi sanonut, kun olisi kuullut, mitä me oikeasti ajateltiin sen rusinakakusta.

Rimpilä taas oli ihan erilainen. Sen taas piti olla ”rouva Rimpilä” ja se piti sanoa reippaasti ja selkä suorana. Minun kaveri Jere meni sanomaan sille, että kun se ei ollut mikään rouva ensinkään, niin miksi sitä piti sanoa rouvaksi. Ensin sille huusi rouva Rimpilä, sitten Rimpilä huusi sen äidille ja sitten Jeren äiti huusi vielä Jerelle. Se näki aina, jos joku tuli kuraisilla kengillä rappuun tai jos joku jätti hiekkaleluja pihalle. Se syytti aina meitä, jos hissi oli likainen ja jos se näki, että me juostiin tien yli paikasta, missä ei ollut suojatietä, se huusi meille siinä keskellä katua. Kerran se huusi minun pikkusiskolle keskellä kauppaa, kun se laittoi omenan vahingossa appelsiinihyllyyn. Isä kertoi, että se on ottanut nuorena laulutunteja, siksi sillä on niin kantava ääni. Harmittaa, etten saanut selville, kuka sen lauluopettaja oli ollut. Se oli tehnyt hienoa työtä. Ja pahinta Rimpilässä oli se, että se oli kaikille aikuisille niin kiva. Kukaan ei uskonut, että se oli meille niin kurja.

Niiden molempien ikkunat antoi sisäpihalle. Molemmat kurkki pitsiverhojen lomasta, koska tulee lapsia sisälle. Ovelta portaille oli aina kuin kujajuoksu. Joko piti pelätä, että saa huudot tai rusinakakkua. 

Älä itke rakas kultasilmä.

Älä itke rakas kultasilmä.
Elämä syö
ja aika on varas
ja rakkaus joskus kuin vuorovesi.

Mutta kyllä se siitä,
sinulla on minut.

Minä-resepti.

Aloita pursottamalla purkillinen punaista akryyliväriä kulhoon. Levitä se pensselillä reunoja myöten. Lisää pieni kökkö nutellaa ja silppua päälle kirjansivuja ja nuottivihko. Sekoita. Kaada sitten joukkoon valoa. Auringon valo käy parhaiten, mutta muussa tapauksessa kynttilänvalokin käy. Vatkaa tasaiseksi. Sekoita joukkoon sattumiksi kokonaisia pippureita. Kaada toisiksi pienimpään vuokaan, jonka omistat ja työnnä uuniin 300 asteeseen noin 15 minuutiksi. Jätä sisältä pehmeäksi, päältä kovaksi. Sitten päällystä koko komeus vaniljajäätelöllä.

Tulppaani.

Sumu jatkui jo kolmatta viikkoa. Se painautui tiiviisti ikkunalasia vasten, yritti tunkea takin kauluksesta sisään, teki päivästäkin unenomaisen. Mutta mieleni ei ollut sumuinen. Ei, se oli kirkas ja terävä, määrätietoinen. En ole koskaan ollut mitään onnistujatyyppiä, mutta nyt en välittänyt siitä. Aijoin tänään viedä Delialle punaisen tulppaanin. Se oli vanginnut katseeni kaupan ikkunasta sumun keskeltä, loistaen ainoana väriläiskänä harmaassa maailmassa, kuin viestittääkseen sinä onnistut! Nyt tulppaani hehkui harmaan takkini rintaa vasten kuin hämäryyttä karkottava amuletti.

Delia oli tyttö konttoristani. Suorat, tummansuklaan ruskeat hiukset, pienen pienet korvat ja tulppaanin punaiset posket. Kun hän miettii, hän imaisee alahuultansa, nojaa kämmenensä leukaansa ja keinuttaa tietokonetuoliaan oikealta vasemmalle. Ja kun hän nauraa, hänen kaareva nenänsä menee varresta ruttuun. Ja kun hän on hajamielinen, hänen katseensa alkaa ensin harhailla, kunnes hän toteaa ”Aa” ja hymyilee toivoen, ettei hänelle esitetty kysymystä.  Tiedän sen, sillä aina kun puhun hänelle, hän toimii juuri näin. En juuri esitä hänelle kysymyksiä.

Minä puolestani olen melko pitkä, mutta hontelo. Yritin kahdeksantoistavuotiaana kasvattaa itselleni hartioita, mutta tuloksetta. Olin vihdoin alkanut kävellä suorassa ja hymyillä avoimesti, kun Delia tuli osastolleni. Hän sai minut tuntemaan itseni taas yläkouluikäiseksi: finnien kirjomaksi hammastikuksi, joka piiloutui katseilta väistääkseen herjaa. Kaiken kaikkiaan minä ja Delia emme olleet niin sanotusti samassa sarjassa. Mutta kävellessäni tänä aamuna sumuverhon läpi, tiesin, että oli aika nostaa katseeni.

Viheltelin kavutessani toimiston portaita kaksi kerrallaan. Taiteilin takin pois päältä varjellen samalla kallisarvoista tulppaaniani. Hiuksistani tipahteli sumupisaroita.

- Hyvää huomenta! sanoin hymyillen Hannalle, joka jurotti tiskin takana.

- Ja mitä hyvää tässä nyt on, hän mutisi roikkuvat posket väristen. Painuin työtiloihin leijuen pari senttiä maanpinnasta, jaellen hyviä huomenia kaikille, jotka jaksoivat kohottaa katseensa. Tunsin kasvaneeni pidemmäksi. Etsiydyin oman työpöytäni ääreen ja nostin tulppaanin pöydälle unohtuneeseen korkeaan lasiin. Vilkaisin olkani ylitse. Delia ei ollut vielä paikalla. Se oli hyvä.

Mietin juuri, mitä sekavalta pöydältäni löytämä tonnikalatölkki teki siellä, kun Charlie istui viereeni. Charlie mojautti pahvisen kahvimukinsa pöytään ja hieroi kämmenellään silmiään. Valkoinen paita oli selästä rypyssä.

- Olet tainnut niellä auringon, Kim. Naamasi loistaa, hän totesi väsyneellä äänellä.

- Mmm..

- Mistä lähtien sinä olet ollut kiinnostunut kukista? hän kysyi. Kohautin olkiani. En halunnut keskustella siitä.

- Sinulla on jotain mielessäsi. Eikö olekin? Charlie kysyi ja katsoi minuun tiiviisti. Mietin hetken, että kieltäisin koko jutun. Mutta ajattelin, ettei se olisi sen arvoista. Hän tivaisi, kunnes kertoisin.

- Minä annan tulppaanin Delialle, sanoin mahdollisimman toteavasti. En uskaltanut katsoa Charlieta. Pelkäsin, että rohkeuteni horjuisi. Se ei auttanut; kuulin, kuinka hän pärskyi kahviaan.

- Kuule Kim, ei ole sen arvoista. Delia ei huomaisi sinua, vaikka seisoisit päälläsi hänen pöydällään ja laulaisit hoosiannaa.

- Sinä olet niin kyyninen, totesin tuskastuneena.

- Ja sinä epärealistinen. Katso nyt vaikka tuonne, Charlie sanoi ja nyökkäsi selkäni taakse. Siellä Delia oli, jutteli Tomin kanssa, nauroi siro nenä varresta rutussa. Tom nojasi seinään kädet rennosti ristissä rinnalla huokuen itsevarmuutta. Tunsin, kuinka tulppaanista hehkunut päättäväisyys pakeni minusta. Charlie nyökkäsi painokkaasti

- Ei ole sen arvoista, hän toisti.

Pettymyksen aalto hyökyi ylitseni. Lupaavasti alkanut päivä päättyisi taas yksinäiseen iltaan ja itsepäisiin unelmiin, joita en kyennyt karkottamaan.

- Minä lähden kahville, totesin, vaikka olin vasta tullut. Otin tulppaanin lasista, ja laskin sen vaivihkaa ohi mennessäni Delian pöydälle. En halunnut vielä sitä kotiin. Ovi sulkeutui perässäni kenenkään huomaamatta.

Delia istui pöytänsä ääreen ja käänsi selkänsä huolellisesti Tomiin päin. Jos jollakulla oli liian suuret luulot itsestään, niin hänellä. Samassa hän huomasi pöydälle lasketun punaisen tulppaanin. Kuljettuaan viikko tolkulla sekä ulkona, että konttorissa vallitsevan harmauden keskellä, väri piristi yllättävän paljon. Delia katseli ympärilleen miettien, kuka kukan oli tuonut. Syyllistä ei näkynyt, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen. Delia kääntyi kokonaan ympäri tuolissaan ja katsoi toiveikkaana Kimin pöytää. Kun hän tuli juttelemaan, Delia meni aina lukkoon. Mutta ehkä Kim oli silti huomannut hänet…

Charlien vieressä oli tyhjä pöytä. Kim ei ollut edes tullut vielä. Delian hartiat lysähtivät vähän, kun hän kääntyi takaisin ja ihasteli tulppaania. Ehkä vielä joskus… 

Sotkan muna.

Niin tanssivat kahden Päivä ja Yö, vetten yllä astelivat. Yön helmat viuhahteli, tiukahteli Päivän silmät. Välillä tanssi tangoa, valssia, väliin polkkaa tai omaa, somaa, omasta päästä. Väsyneet eivät milloinkaan, vain oli kahden Päivä ja Yö.

Mutta Päivä, se kaipasi katselijaa, ihailijaa itselleen. Yö koitti parhaansa, kehuskeli pariansa, ylistikin välillä. Vaan riittänyt ei yksi vain, joka Päivää katsois ihaillen. Päivä kävi apeaksi, himmes hiukan loiste sen.Yö tahtoi auttaa Päivää, omaa ainokaistansa, vaikka oli ylpeen lainen, turhamainen kaveri.

Niin Yö kutsui Sotkan luokseen, lauloi jotta tulisi. Yö pyysi poikasia yleisöksi Päivälleen. Olisi taas onnellinen Yön ystävä ainokainen. Vaan Sotka se ei suostunutkaan poikiansa antamaan. Antoi pienen munapahan, käski Yötä hautomaan.

Yö kätki munan helmaan, pisti piiloon lämpimään. Muna kasvoi, vahvistui, tuli suuremmaksi muita. Kun muna sitten kuoriutui, ei tullutkaan Sotkan poikaa. Tuli eläimiä, ihmisiä, kokonainen maailma, katselemaan, ihailemaan, Päivän pojan tanssia. Vaan Yö, se onkin ujonlainen, ei kaivannut hän katsojaa. Siksi aina illan tullen maailma käy nukkumaan.

Pullataikinaa.

mies:  Älä vielä laita voita. Taikina on ihan löysää.

nainen:  Kyllä se pitää laittaa nyt. Annatko sen kulhon? Minulla on sormet ihan taikinassa.

mies:  Tulee ihan kovaa, jos laitat nyt.

nainen:  Minä olen kuitenkin tehnyt pullaa aika monta kertaa. Älä tule nyt neuvomaan.

mies:  Sinä se luulet, että osaat kaiken. Se on viisautta, että osaa ottaa neuvoja vastaan.

nainen:  Mitä viisaudella on tekemistä pullan teon kanssa! Neuvo sitten kun tiedät paremmin.

mies:   Ai teidän paremmin? Kun ei neidille kelpaa, vaikka kuinka tietäisi! Noin se kovapäisyys taas nostaa päätään.

nainen:  Mikä ihmeen kovapäisyys?! Sinä se et ymmärrä, että jotkut asiat on minun alaa! Pakko olla tuollainen päällepäsmäri!

mies:  Vai päällepäsmäri! Minä yritän auttaa, niin heti aletaan haukkumaan!

nainen:  Jos sinulta kysytään, niin minä en osaa tehdä mitään! En leipoa tai ajaa tai saakeli kuoria perunoita!

mies:  Älä kiroile! Semmonen ei sovi naisen suuhun.

nainen:   Vai naisen suuhun! Minä saakeli kiroilen niin helvetisti ku haluan! Ja ei minusta näköjään ole naiseksikaan, kun en osaa puhua siivosti tai leipoa sitä helvetin pullaa!

mies:  No ei näköjään!

nainen:  Hyvä. Minäpä häivyn tästä helvettiin niin herra on hyvä ja neuvoo itseään!

Nainen lähtee pois. Mies jää seisomaan taikinakulhon kanssa.

mies:  Mutta… Hei mitä tälle taikinalle tehdään? 

Oranssi onni.

Joulukuun alku. Oranssi aurinko värjää ikkunan huurteen herkulliseksi. Nahkatakin sisällä on lämmin. Sininen huivi on koskea hengityksestä, reidet jäässä ulkoilman jäljiltä. Arkea piristävät uudet kengät. Mustat, korkeat korot, pyöreät hopeiset nastat jalkapöydässä. Jalat näyttävät mukavan pieniltä. Edes muhkurainen pipo ei pilaa tyylikästä oloa. Sitä paitsi, ei bussissa kukaan katso toista silmiin. Kaikki katsovat omia ja välillä jopa toisten varpaita. Täällä kengät saavat ansaitsemansa huomion. Ryhti suoristuu, leuka nousee.

    Tyttö penkoo laukustaan poikkeuksellisen pitkulaisen appelsiinin. Muhkuraisen, onnellisen värisen kuoren alta paljastuvan hedelmän maku sointuu bussiin leijuvaan valoon. Huulille hiipii hymy.

Sinä olet hankala.

Sinä olet jotenkin kaikkea moninkertaisesti. Sinun kanssasi ei voi kilpailla. Sinä olet aina oikeassa, silloinkin, kun olemme samaa mieltä. Sinun kanssasi on kuin katsoisi suurentavaan peiliin: sinä olet kaikkea samaa kuin minä, mutta enemmän. Mistä minä pidän, sinä rakastat, mikä saa minut nauramaan, saa sinut itkemään ilosta. Kun minulla on koira, sinulla on hevonen, kun minulla on päänsärky, sinulla on aivokasvain. Sinulla on kaikkein raskainta, kaikkein ihanin perhe ja kaikkein eniten vastuuta. Niin kuin kaikki joet vievät mereen ja kaikki tiet Roomaan, kaikki keskustelut kääntyvät ennemmin tai myöhemmin sinuun. Vedät minusta huonoimmat puoleni esiin. Tahdon kilpailla kanssasi. Tahdon olla parempi. Saat minut kärttämään virheitäsi. Saat minut ylpeilemään. Ja vielä ihan hölmöistä asioista! Ja ennen kaikkea, pelkään olevani ihan samanlainen.

En tiennyt, että kadehdit minua. En tiennyt ärsyttäväni sinua. Minä vain olen tällainen, elän täysillä. En häpeä itseäni. Se on turhaa. Tahdon olla oman elämäni prinsessa. Onko se niin väärin?

Odotettu. (maailman kaunein)

Hän on vasta ajatus, vasta unelma. Kaikki on hänelle mahdollista. Hän on kuin helmi, jota kannan kaulassani, tunne, joka on aina olemassa. Hän on vasta kasa vaaleanpunaisia ajatuksia ja valonsäteitä, hän on rakkauden kohde. Ja hänestä tulee kaunis, ruususuinen, kultasydäminen. Me annamme hänelle kaksi tukevaa jalkaa ja siivet. Hän on onnellinen ja nauraa, ja kun hän on raskain sydämin, me kannamme häntä. Hän on hymy, joka ei ole vielä puhjennut, siemen, joka ei ole vielä nähnyt valoa. Hän on vielä valkoinen kangas, jolle kaikki on mahdollista. Hän on pikkutyttö.

Raato.

Pistävän hien haju leviää. Hiukset ovat takertuneet limaisina otsalle. Silmät salamoivat yksin pimeään huoneeseen. Vatsassa mouruavat lihavat käärmeet. Järki tuntuu muljahtavan sijoiltaan, kun uusi kivun aalto hyökyy ylitse, kylmä hiki virtaa kylkiä pitkin. Sängyn peitteet kietoutuvat heittelehtivän vartalon ympärille kuin ahneet kädet. Seinälle unohtunut kello jyrähtää sekunnin välein, lävistää tärykalvot tökäten arkoihin aivoihin terävällä kynnellään. Vaikka valot ovat pois, silmät vilkkuvat kirkkaissa väreissä, pisteissä ja sahalaidoissa. Päänahka tuntuu kiristyvän kallon ympärille, kallo pyrkii ulos nahasta, niskalihakset ovat kireällä letillä. Migreeni kiristää otettaan. Tiedän olevani aamulla ihan raato.

Äkäpussin aamu.

Äiti pörröttää tukkaani.

 Mikä minä olen,

koirako?

 Lattia on kylmä

ja hammasharja kova

ja hammastahna ällöttävän sinistä.

Aurinko paistaa

ikkunasta silmään

ja linnunlaulu vihloo korvia.

Puuro on vetistä,

klimppistä löllöä

ja leipä sitkeää, mustaa puuta.

Paita on lyhyt

ja housut pitkät,

toinen sukka aina hukassa.

 Miksi aina minä,

miksei muut? 

Miksei koskaan mitään hyvää?

Sanovat, ”pessimisti ei pety”.

Minä en kai ole pessimisti.

Petyn joka aamu.

Runon rytmissä.

Mutta kun kuulen äänesi, tiedän, 

että olen sinua varten. 

Minä tiedän, elän pilvilinnoissa. 

Ja sinä olet sen kattokruunun kirkkain tähti,

 niin korkealla, 

niin saavuttamaton

 ja silti 

niin täydellisesti osa maailmaani. 

Ikävöin sinua.

Sinulle.

Rinnallas riipun riipuksena,
sulles sulan suudelmina,
otsaas painan rakkauteni,
kämmeniis kirjoitan unelmani.

Kohtaaminen hirven kanssa.

Astun puron pientareelle. Ruohonkorret pistävät jalkapohjiani, ennen kuin taipuvat painoni alla kahahtaen. Aurinko paistaa niskaan, juuri hiusjuurten alle. Nutturasta karanneet hiussuortuvat kutittavat poskeani yhdessä auringon lämpöisten sormien kanssa. Asetan käteni maahan ja kyyristyn istumaan märälle ruoholle. Vettä suhahtaa sormieni välistä ja palaa maahan, kun nostan ne. Nostan jalkani hameen kätköistä ja lasken ne virtaavaan veteen. Puro on kirkas kuin rehellisen silmä. Sen pinnasta heijastuva valo maalailee kuvioita pohkeelleni. Katsomme auringon kanssa yhdessä pohjassa uiskentelevia pieniä kaloja. Samassa kuulen, kuinka raskas askel painuu maahan veden toisella puolella. Katson suuriin, tummiin silmiin. Paksut ripset ympäröivät vanhaa katsetta. Aurinko katsoo myös häntä. Valo kimpoaa kruunusta, tuo silmistä esiin vaaleita pisteitä. Leuka nousee ylpeästi pystyyn, mutta silmät katsovat minua edelleen. Lempeinä ja ankarina, samaan aikaan. En juuri kuule raskasta hengitystä puron solinalta, näen vain leveän rinnan hitaan kohoilun. Minä luulen sydämeni pampatuksen kuuluvan toiselle puolelle. En kykene puhumaan, en kääntämään katsettani. Istun vain silmien lumoamana.

Ripset viuhahtavat. Lumous särkyy. Askeleet painuvat takaisin metsän uumeniin. Minä lasken taas katseeni. Ja aurinko myös.

Tyttö, jonka nauru kuuluu seinän läpi.

Tänään soitan sinulle jotain iloista, sinä tyttö, jonka nauru kuuluu seinän läpi. Toivon, että pidät siitä. Toivon, että naurat minulle taas. Sinun ilosi muuttaa maailmani. Vihdoin minä ymmärrän, mikä saa säveltämään. Enää en soita, koska minun täytyy, vaan jotta saisin puhua sinulle. En sanoin, vaan sävelin. Päivät odotan, että pääsen iltaisin kuulemaan sinua, soittamaan sinulle. Sinä olet avannut silmäni.

Minulla on ystävä, joka soittaa selloa. Hänen nimensä on Peter. Hän asuu pienessä vuokrakerrostaloasunnossaan ja opiskelee. Ja soittaa. Ja nyt hän sanoo rakastuneensa, muttei kerro kehen. Peter täyttyy valosta ja samoin koko asunto. Mutta en vieläkään tiedä, kuka se tyttö on. Peter nauttii siitä, että saa pitää salaisuuden itsellään vielä hetken, ennen kuin kertoo minulle.

On kuin suonissani ei virtaisi veri vaan sula hunaja. Painovoima on muuttanut suuntaa, se ei vedä minua maahan vaan sinua kohti. Mutta minä olen pelkuri. En uskalla etsiä sinua. En uskaltaisi puhua, en näyttää naamaani. Mutta kun kuulen äänesi, tiedän, että olen sinua varten. Minä tiedän, elän pilvilinnoissa. Ja sinä olet sen kattokruunun kirkkain tähti, niin korkealla, niin saavuttamaton ja silti niin täydellisesti osa maailmaani. Ikävöin sinua, sinä tyttö, jonka nauru kuuluu seinän läpi. Soitan sinulle taas tänään. Jotain kaunista.

Olen huolissani Peteristä. Hän kasvaa onnellisemmaksi ja epätoivoisemmaksi joka päivä. Hän ei tiedä, kuka hänen rakkaansa on. Ei edes tiedä, onko tämä olemassa. Eikä missään nimessä uskalla etsiä häntä. Minusta niin on hyvä. Ei ole terveellistä tavoitella unia. Mutta en saa häntä lopettavaan haaveilunsa. Hän nyökkää, kun sanon, että hänen pitäisi ajatella tilannetta järkevästi, mutta näen hänen silmistään, ettei hän aiokaan luopua unelmastaan. Ystävän rooli on joskus vaikea.

Rakkaani, älä ole onneton. Minä kuulen kuinka sinä suret, enkä voi lohduttaa sinua, en suojata surulta. En voi edes ymmärtää, miksi itket. Niinpä minä itken kanssasi ja soitan jotain surullista. Rakkaani, älä ole onneton.

Peterin silmissä oli tänään sisäänpäin kääntynyt katse. Hän ei maininnut sanallakaan salaista rakkauttaan. Ehkä hän on löytänyt hänet ja pettynyt, ehkä päättänyt unohtaa. Toivon, ettei hän käänny taas itseensä. Ensimmäistä kertaa hän on katsonut maailmaa silmiin.

Minä etsin sinua. Minä kuulin, kuinka sinä itkit, mutta en löytänyt sinua. Sinun äänesi hävisi, kun tulin käytävään. Kukaan ei tunne sinua. Tuskin tunnen minäkään. Minä vain kuulen äänesi.

Menen tänään Peterin luokse. Hän on ollut kamalan vaisu. Pelkään, että hän lakkaa taas kiinnostumasta elämästä. Olen käynyt usein, jottei hän istuisi yksin sellonsa kanssa. Usein olen kuullut soittoa kavutessani portaita, mutta nyt ei kuulu sitäkään. Minusta se on huono enne. Pidennän askeltani. Oliivin vihreän oven takaa ei kuulu mitään. Koputan ovea napakasti. Peter avaa oven melkein heti. Hänen silmistään loistava valo melkein sokaisee minut.

- Tule sisään, hän kuiskaa. Koko asunto on täynnä valoa. Harmaanruskeatapetti on saanut vaaleanpunaisen sävyjä. Valon lähde nukkuu pienellä kerällä sohvalla. Vaalean ruskeat hiukset ovat levinneet viuhkaksi.

- Hän tuli eilen. Minä soitin taas. Ja hän koputti oveen ja kertoi, että on etsinyt minua. Sitä, joka soittaa selloa. Sitten hän naurahti, ja tiesin, että se oli hän. Minun tyttöni.

Katsomme hetken kerällä nukkuvaa tyttöä. Sitten hymyilen ystävälleni, käsken sanoa terveisiä rakkaalleen ja jätän heidät valoisaan asuntoon.

Maitoa ja suklaata,

Maitoa ja suklaata, ajattelin itsekseni. Maitoa ja suklaata. Niillä paranee paha mieli. Ei mitään vakavaa ollut tapahtunut. Koeviikko vain sattui menemään päin mäntyä ja sain nyt varsinaiset pakit. Kyllä minä niitä osasin odottaa, kaveri oli venyttänyt vastaustaan niin pitkään. Enkä minä mitenkään hullun ihastunut ollut, kokeilin vähän kepillä jäätä, mutta kyllä se aina kirpaisee. En viitsinyt valittaa kavereilleni, vaan halusin viedä häpeäni mukanani hautaan ja märehtiä yksin tämän illan. Joten aioin ostaa sitä, mihin oli varaa. Eli maitoa ja suklaata.

Länsiväylässä oli ruuhka. Ensimmäiset ihmiset olivat päässeet töistä ja tungeksivat vihannes osastolla. Sori porkkanat, minä ajattelin, teistä ei ole nyt mitään hyötyä. Minä tarvitsen kaloreita. Käännyin karkkiosastolle ja aloin skannata. Olin käynyt kahtena edellisviikkona kolmesti leffassa, joten rahat olivat vähissä. Fazer ei siis tullut kysymykseenkään. Lopulta päädyin Pirkkaan. Jesh! Hihkaisin mielessäni, ja nappasin hasselpähkinä levyn. Se oli pieni levy, joten saatoin syödä sen melkein kerralla ilman minkään näköisiä tunnontuskia. Sitä paitsi, muistutin itselleni, pähkinät ovat terveellisiä! Lähdin puikkelehtimaan aneemisen ihmiskasan läpi, kun taskuni alkoi soida. Peruutin takaisin suklaahyllylle, minne kukaan muu ei ollut uskaltautunut.

”Haloo?”

”Moi”, kuului itkuinen ääni puhelimesta. ”Voitko puhua? Kun… Me tapeltiin Hanneksen kanssa!”

”Tuota… No olen nyt kaupassa. Eli en oikeen.” Puhelimesta kuului surkeaa ulinaa. Pyöritin päätäni kuin etsien kaupasta jotain vinkkiä Sallan rauhoittamiseksi. Sellaista ei näkynyt.

”Tuota… Minulla menee vain hetki. Ehkä vartti. Tule meille, niin puhutaan siellä”, minä ehdotin ja puristin silmäni kiinni. En ollut sillä tuulella, että olisin jaksanut ihan välttämättä lohdutella Sallaa, mutta ehkä se saisi minut unohtamaan oman pahan mieleni. Puhelin nyyhkytti lohduttomasti.

”Tule nyt. Minä olen ostanut suklaatakin… ja maitoa…”

”Mitä maitoa? Jos se on kevytmaitoa, niin ei käy. Minä olen dietillä”, Salla ulisee. Jaa kevytmaito ei käy mutta suklaa käy…

”Minä ostan sinulle vaikka rasvatonta maitoa. Ei hätä ole tämän näköinen. Nähdään pian!”

Tunsin itseni ääliöksi kun menin hakemaan kahta eri maitoa, mutta jos se helpottaisi Sallaa, niin se olisi sen arvoista. Juuri, kun olin menossa kassajonoon, Katri vilkutti minulle toiselta puolen kauppaa. Vilkutin takaisin ja olin jatkamassa matkaan, kun tajusin, että hän halusi jutella kanssani.

”Julia”, Katri aloitti ja ripustautui kaulaani, ”Minä olen niiiiin yksin!”

”Miten nyt niin?”, minä kysyin ja halasin suklaat ja maidot kourassa takaisin.

”Äidillä on iltavuoro ja isä menee salille ja kukaan minun kavereista ei vastaa! Minä olen ihan yksin. Ja kauhean yksinäinen!”

”Kyllähän sinä minut sait kiinni. Ei sinun tarvitse olla yksin.”

”Oi voinko minä tullaa teille? Minulla on niin surkea olo”, Katri mutisi olkaani vasten.

”Tulet vaan”, minä mutisin takaisin. ”Syödään maitoa ja suklaata.”

”Mitä suklaata?” Katri kysyi ja päästi vihdoin irti kaulastani. Annoin suklaalevyn hänelle.

”Hyi”, Katri nyrpisti nenäänsä. ”Minä inhoan pähkinöitä. Meidän pitää ostaa myös maitosuklaata.”

Nappasin lähimmän maitosuklaalevyn ja lähdin marssimaan kassalle. Samassa Katrin puhelin soi. Taas peruutettiin suklaa hyllyjen väliin, missä kuuli puhua. Katri kuunteli hetken keskittyneenä.

”Joo. Joo… Niin tietysti. Mennään yhdessä Julialle. Joo vuokrataan. Kyllä se siitä! Nähdään vartin päästä”, Katri lopetti ja sulki puhelimen.

”Mitä ihmettä? Kuka se oli?” minä kysyin epäluuloisena.

”Hennalla on taas kamala alemmuuskompleksi. Siis aivan kamala. Se tulee nyt meidän kanssa teille. Se vuokraa jonkun ihanan romanttisen leffan ja mennään teille katsomaan sitä”, Katri ilmoitti ja nyökkäsi itselleen.

”Jaa. Selvä. Mitä sinä nyt?” minä kysyin, kun Katri lähti taas ravaamaan maitohyllylle.

”Hennahan on allerginen tavalliselle maidolle!”

”No… pitää kai sitten ostaa laktoositonta maitoa”, minä alistuin. Ängin kainalooni kolmannen maitopurkin.

”Kevytmaito on halvempaa, jos ostaa kaksi purkkia. Ota kaksi.”

”Mitä? Mitä minä kahdella purkilla?” aloin hermostua. Hitaasti, mutta varmasti.

”No juodaan pois. Maito on hyvää luille!”

Aloin, vihdoin ja viimein, lataa ostoksia kassalle.

”Hei apua! Oliko sillä Hennalla laktoosi intoleranssi vai allergia? Sitten sille ei käy maito ollenkaan!” Katri huudahti.

”No mitä me sitten tehdään?”

”Odota, minä käyn hakemassa sille jotain mehua.”

”Juokse!”

Lopulta minulla oli sitten neljä purkkia kolmea erilaista maitoa, kahta eri suklaata, sekamehua, kolme itkevää kaveria ja 9.36 kevyempi lompakko. Että sellainen kauppareissu.

Ehkä Italiaan.

Olen asunut koko ikäni kolmannella linjalla, paitsi nyt kun muutin Sörnäisiin. Ei mitenkään kamalan kauas, mutta omaan kotiin kuitenkin. Vuosi sitten äiti ja isä muuttivat Espooseen, niin olen saanut olla aika rauhassa. Niistä minun pitäisi hankkia mies. Onhan noita ollut, mutta kukaan ei ole jäänyt pidemmäksi aikaa. Yksi pysyi jopa vuoden. Se meinasi, että muutettaisiin yhteen ja osti mulle koirankin. Asuttiin yhdessä kolme viikkoa, kun sille tuli mitta täyteen. Mies meni ja koira jäi. Siinä on mulle karvasta ja omistushaluista kaveria tarpeeksi. Sitä paitsi, minä haluan matkustella, mennä elämässä eteenpäin. Ja joku jätkä vaan hidastaisi mua. En minä ole yksinäinen, mutta kyllä se vähän nyppii, kun kaverit menivät ensin jonossa kihloihin ja tässä pikkuhiljaa jonossa naimisiin. Jos joku sanoo vielä kerran ”hääkakku”, muuta Tornioon. Tai Italiaan. Opettelisin laittaan oikeasti ruokaa. Olen tosi nirso, eikä itse laittama ruoka kelpaa itsellekään. Koira sentään syö. Sitten opettelisin puhumaan italiaa ja opettelisin pukeutumaan kalliisti. Jos olisi rahaa. Opiskelen nyt matkaoppaaksi, voisin pitää siellä vanhoille suomalais-pariskunnille kiertoajeluita. Ja iltaisin laittaisin hyvää ruokaa.

Jyskytys.

Ruuben piiloutuu kuivaan puron uomaan. Keuhkot ovat tulessa. Kuuluu jyskytystä, oman sydämen kiivaita lyöntejä tai takaa-ajajien jalkojen töminää. Kumpaa, kumpaa? Vai molempia? Ei ole aikaa miettiä, ei aikaa katsoa taakse. Ruuben syöksyy eteenpäin. Lumi pöllyää, keuhkot palavat. Jos ne eivät sammu, pitänee syödä lunta. Jyskytys jatkuu ja jatkuu.

Tuula katsoi vihaisena kirkon portailta. Taas se on umpi tuiterissa koko jätkä. Ruuben asteli pettävän suorin askelin mäkeä ylös. Mutta kyllä Tuula veljensä tunsi. Muutaman metrin välein hahmo otti sivuaskeleita. Punainen naama loisti tänne saakka. Tuula lähti rivakasti marssimaan Ruubenia kohti. Kirkosta purkautuvan väen katseet porautuivat skandaalin nälkäisinä Tuulan selkään. Hän pidensi askeltaan.
-Mitä sinä täällä teet? Painu kotiin hölmö! Tuula sihisi hampaidensa välistä vasten Ruubenin kasvoja. Ruuben avasi suunsa sanoakseen jotain. Ja sulki sen taas, kuin ilmaa haukkova kala. Silmätkin harittivat samaan malliin.
-Hei! Mitä siellä tapahtuu? kuului huuto takaa. Se oli Tuulan mies. Tuula kuuli, kuinka tämä lähti harppomaan mäkeä alas.
-Painu helvettiin, juoppo! mies huusi jostain Tuulan takaa. Tuula tuijotti Ruubenia tiukasti, etsi ymmärtävää välähdystä.
-Ruuben. Mene kotiin! Silloin veljen katse kirkastui. Tämä avasi suunsa sanoakseen jotain. Samassa tyhjästä lensi käsi pitkin punehtuneita kasvoja. Yhtäkkiä maassa pyöri suuri kasa vaatteita, raajoja ja kirouksia. Kirkkokansa kerääntyi yhtenäiseksi, tuomitsevaksi muuriksi Tuulan seläntaakse. Äkkiä toinen puoli kasasta nousi ylös ja pinkoi metsään. Toinen mies jäi maahan läähättämään.

Aamulla kapakassa oli istunut vain yksi mies.
-Pitäisi mennä pyytämään Tuulalta anteeksi. Oon ollut tajuttoman huono veli. Pelottaa vaan niin saakelisti.
-Ota yks. Pikkunen rohkaisu.
-Ei kyllä tosiaankaan pitäis. Se sen mieskin on niin kypsänä muhun.
-Ei tippa tapa. Helpompi mennä kun saa vähän veren kiertämään.
-No niin kai sitten. Pistä yks.
-Niinpä. Vaan kerta kiellon päälle? Ei toi yks vielä päähän nouse.

Edessä näkyy heinäkasoja. Ohut lumikerros peittää maata. Jyskytys jatkuu korvien takana, joka hengen veto polttaa.. Ruuben syöksyy piilopaikkaa kohti. Kaatuu välissä rähmälleen. Jäätynyt maa iskee kylmänä vasten kasvoja. Ja nousee taas. Heinät pistävät paidan läpi kun Ruuben kaivautuu heinäkasaan. Toivottavasti heinät eivät syty palamaan. Pitkään kuuluu vain oma hengitys. Jyskytys vaimenee hiljalleen. Ruuben odottaa ja odottaa kuin lapsi unohdetussa piiloleikissä. Mutta kukaan ei tule hakemaan, ei armahdettavaksi eikä rangaistavaksi.

http://ateneum.fi/fi/52-sielua
Kuvat: Claude Monet: Heinäsuovat ja lumi, Paul Gauguin: Näky saarnan jälkeen (Jaakobin paini)

Muisto.

Keskelle olohuonetta on pystytetty teltta. Se on talon mallinen, punakattoinen ja keltaseinäinen. Sisältä se on keltainen kokonaan. Värikäs matto tuntuu teltan lattiankin lävitse. Tuoksuu käsisaippualta.

Ulkopuolella on ihmisiä, televisio on päällä. Ryömin ulos teltasta. Kaikki istuvat mustalla nahkasohvalla. Paitsi veli ja mummo. Keittiöstä tulee kahvin haju. Mummo on siellä.
-Missä veli on? Minulle kerrotaan, mutta minä en ymmärrä. Katson televisiota. Siellä näkyy valtavasti ihmisiä suuren teltan edessä. Luulen, että veli on siellä.

Kierrän vaalen, puisen sohvapöydän ja menen äidin syliin. Se on hyvä sohvapöytä, sen alle mahtuu leikkimään. Mutta silloin pitää olla varovainen: sen päällä on aina maljakko. Sitä ei saa kaataa.

-Äiti, miksi en päässyt veljen mukaan? Minä halusin mukaan, minä sanon. Äiti silittää selkääni ja sanoo jotain.  Minä en ymmärrä.  Alan tiirata ihmisjoukkoa telkkarissa. Mutta veljeä ei näy. Ihmisiä on niin paljon. Kiipeän alas sohvalta, kierrän taas sohvapöydän ja menen keittiöön. Keittiöstä näkee myös telkkarin. Mummokin katsoo, varmaan etsii veljeä ihmisjoukosta. Mummolla on hyvät housut, sellaiset joiden lahkeesta saan otettua kiinni. Niin teen nytkin.
-Mummo! Mennään veljeä vastaan, minä sanon. Minäkin haluan telkkariin.
-Kyllä ne Samin kanssa tulee kohta, mummo sanoo. Tämä on ihan epistä. Työnnän alahuulen ulos ja roikun mummon jalassa yhä napakammin. Sitten mummo kääntyy ja nappaa toiselta pöydältä pussin kuivaa leipää.
-Mennään ruokkimaan Prinssiä, mummo sanoo.
-Joo, minä huudan ja päästän irti.

Juoksen eteiseen laittamaan kenkiä jalkaan. Eteisessä on pitkä käytävä, sitä on hyvä juosta. Paitsi ettei saa. Seinät ovat valkoiset ja kilometrin korkuiset. Käytävän päässä on kolme ovea, yksi isoon makkariin, yksi työhuoneeseen ja yksi ulos. Se on keskellä. Eteisessä on musta, karkea matto. Se pistelee varpaita.
-Kenkiin pitää laittaa sukat! Mummo sanoo. Minä en halua sukkia, mutta päätän myöntyä mummon mieliksi. Mummo menee oikeanpuolimmaisesta ovesta sinne isoon makkariin ja hakee valkoiset sukat, jotka osaan vetää itse jalkaan. Enää matto ei pistele. Mummo auttaa minulle kengät jalkaan, ja sitten mennään.
-Moi, moi! huudan äidille ja isälle.
-Moi, moi, ne huutavat takaisin.

Teepussin puheenvuoro.

Parasta tässä työssä on ehdottomasti matkustelu. Kavereiden kanssa päästään reissuun vähän väliä. Usein mennään omalla porukalla: mustaherukat, vatut, sitruunat ja muut, kaikki omissa bokseissa. Meikäläisillä on usein aika hyvä ryhmähenki. Paitsi keisarin morsiammilla, nillä on kauhea mustasukkaisuus ongelma. Välillä sitä joutuu - tai pääsee - sellaseen sekotus laatikkoon, missä on monen sorttista kaveria. Se on kanssa ihan jännää, tutustua erilaisiin tyyppeihin.
   Siitä kyllä harvemmin puhutaan, että tällä alalla on kauheat ulkonäköpaineet, varsinkin, jos joutuu sellaseen sekalaatikkoon. Nimittäin sillon, kun ihminen ostaa vaikka sitä vattuteetä, se tykkää vattuteestä ja se myös juo sen. Mutta voi itku ja parku, kun ostetaan sekalaatikko, niin se ihminen ei välttämättä tiedäkkään, mistä se tykkää. Siinä kohtaa on parempi näyttää hyvältä - ne nimittäin ottaa sitä herkullisen näköistä teetä. Ja muut jäävät nuolemaan näppejään. Sitten on tietty ne suorituspaineet: tee ei ole mitään turhaa litkua. Sitä juodaan kun on kurkku kipeä tai väsyttää tai  on paha mieli. Teetä ja sympatiaa. Pitäisi melkein hankkia terapeutin paperit!
   Vaan pahinta tässä työssä on uskottomuus. Kun sitä on ensin reissannut ympäri maailmaa, stressannut päivätolkulla, huoliiko kukaan teekuppiinsa ja antanut sitteen kaikkensa, niin vihoviimeinen lause ihmisen suusta on "Hei, otatko tän saman pussin? Tästä riittää meille molemmille." Niin sitä ilolla luovutaan kuin rikkinäisestä hikisukasta!

Välitila.

On kuin olisi pään sisällä. Ympärillä lipuu hiljaista ajatusvirtaa: joskus käytyjä keskusteluja, päässä pyörivä kappale, unohtuva, haalea muisto, mumina alitajunnasta... Ympärillä loistaa kirkkaita ajatuksia, mutta tässä on kylmä ja hämärä, kuin unohduksen jäljiltä.