Sumu jatkui jo kolmatta viikkoa. Se painautui tiiviisti
ikkunalasia vasten, yritti tunkea takin kauluksesta sisään, teki päivästäkin
unenomaisen. Mutta mieleni ei ollut sumuinen. Ei, se oli kirkas ja terävä,
määrätietoinen. En ole koskaan ollut mitään onnistujatyyppiä, mutta nyt en välittänyt
siitä. Aijoin tänään viedä Delialle punaisen tulppaanin. Se oli vanginnut
katseeni kaupan ikkunasta sumun keskeltä, loistaen ainoana väriläiskänä
harmaassa maailmassa, kuin viestittääkseen
sinä onnistut! Nyt tulppaani hehkui harmaan takkini rintaa vasten kuin hämäryyttä
karkottava amuletti.
Delia oli tyttö konttoristani. Suorat, tummansuklaan ruskeat
hiukset, pienen pienet korvat ja tulppaanin punaiset posket. Kun hän miettii,
hän imaisee alahuultansa, nojaa kämmenensä leukaansa ja keinuttaa tietokonetuoliaan
oikealta vasemmalle. Ja kun hän nauraa, hänen kaareva nenänsä menee varresta
ruttuun. Ja kun hän on hajamielinen, hänen katseensa alkaa ensin harhailla,
kunnes hän toteaa ”Aa” ja hymyilee toivoen, ettei hänelle esitetty
kysymystä. Tiedän sen, sillä aina kun
puhun hänelle, hän toimii juuri näin. En juuri esitä hänelle kysymyksiä.
Minä puolestani olen melko pitkä, mutta hontelo. Yritin
kahdeksantoistavuotiaana kasvattaa itselleni hartioita, mutta tuloksetta. Olin
vihdoin alkanut kävellä suorassa ja hymyillä avoimesti, kun Delia tuli
osastolleni. Hän sai minut tuntemaan itseni taas yläkouluikäiseksi:
finnien kirjomaksi hammastikuksi, joka piiloutui katseilta väistääkseen herjaa.
Kaiken kaikkiaan minä ja Delia emme olleet niin sanotusti samassa sarjassa.
Mutta kävellessäni tänä aamuna sumuverhon läpi, tiesin, että oli aika nostaa
katseeni.
Viheltelin kavutessani toimiston portaita kaksi kerrallaan.
Taiteilin takin pois päältä varjellen samalla kallisarvoista tulppaaniani.
Hiuksistani tipahteli sumupisaroita.
- Hyvää huomenta! sanoin hymyillen Hannalle, joka jurotti
tiskin takana.
- Ja mitä hyvää tässä nyt on, hän mutisi roikkuvat posket
väristen. Painuin työtiloihin leijuen pari senttiä maanpinnasta, jaellen hyviä
huomenia kaikille, jotka jaksoivat kohottaa katseensa. Tunsin kasvaneeni
pidemmäksi. Etsiydyin oman työpöytäni ääreen ja nostin tulppaanin pöydälle
unohtuneeseen korkeaan lasiin. Vilkaisin olkani ylitse. Delia ei ollut vielä
paikalla. Se oli hyvä.
Mietin juuri, mitä sekavalta pöydältäni löytämä
tonnikalatölkki teki siellä, kun Charlie istui viereeni. Charlie mojautti
pahvisen kahvimukinsa pöytään ja hieroi kämmenellään silmiään. Valkoinen paita
oli selästä rypyssä.
- Olet tainnut niellä auringon, Kim. Naamasi loistaa, hän
totesi väsyneellä äänellä.
- Mmm..
- Mistä lähtien sinä olet ollut kiinnostunut kukista? hän
kysyi. Kohautin olkiani. En halunnut keskustella siitä.
- Sinulla on jotain mielessäsi. Eikö olekin? Charlie kysyi
ja katsoi minuun tiiviisti. Mietin hetken, että kieltäisin koko jutun. Mutta
ajattelin, ettei se olisi sen arvoista. Hän tivaisi, kunnes kertoisin.
- Minä annan tulppaanin Delialle, sanoin mahdollisimman
toteavasti. En uskaltanut katsoa Charlieta. Pelkäsin, että rohkeuteni horjuisi.
Se ei auttanut; kuulin, kuinka hän pärskyi kahviaan.
- Kuule Kim, ei ole sen arvoista. Delia ei huomaisi sinua,
vaikka seisoisit päälläsi hänen pöydällään ja laulaisit hoosiannaa.
- Sinä olet niin kyyninen, totesin tuskastuneena.
- Ja sinä epärealistinen. Katso nyt vaikka tuonne, Charlie
sanoi ja nyökkäsi selkäni taakse. Siellä Delia oli, jutteli Tomin kanssa,
nauroi siro nenä varresta rutussa. Tom nojasi seinään kädet rennosti ristissä
rinnalla huokuen itsevarmuutta. Tunsin, kuinka tulppaanista hehkunut päättäväisyys
pakeni minusta. Charlie nyökkäsi painokkaasti
- Ei ole sen arvoista, hän toisti.
Pettymyksen aalto hyökyi ylitseni. Lupaavasti alkanut päivä
päättyisi taas yksinäiseen iltaan ja itsepäisiin unelmiin, joita en kyennyt
karkottamaan.
- Minä lähden kahville, totesin, vaikka olin vasta tullut. Otin
tulppaanin lasista, ja laskin sen vaivihkaa ohi mennessäni Delian pöydälle. En
halunnut vielä sitä kotiin. Ovi sulkeutui perässäni kenenkään huomaamatta.
Delia istui pöytänsä ääreen ja käänsi selkänsä huolellisesti
Tomiin päin. Jos jollakulla oli liian suuret luulot itsestään, niin hänellä.
Samassa hän huomasi pöydälle lasketun punaisen tulppaanin. Kuljettuaan viikko
tolkulla sekä ulkona, että konttorissa vallitsevan harmauden keskellä, väri
piristi yllättävän paljon. Delia katseli ympärilleen miettien, kuka kukan oli
tuonut. Syyllistä ei näkynyt, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen.
Delia kääntyi kokonaan ympäri tuolissaan ja katsoi toiveikkaana Kimin pöytää.
Kun hän tuli juttelemaan, Delia meni aina lukkoon. Mutta ehkä Kim oli silti
huomannut hänet…
Charlien vieressä oli tyhjä pöytä. Kim ei ollut edes tullut
vielä. Delian hartiat lysähtivät vähän, kun hän kääntyi takaisin ja ihasteli
tulppaania. Ehkä vielä joskus…