lauantai 29. joulukuuta 2012

Minä pelkään.


Minä pelkään. Pelkään, kun olen niin nuori, ehkä liian nuori tietämään, mitä haluan. Tiedätkö sinäkään? Haluatko sinä minut? Vai levähdyspaikan? Pelkään, että ole sinulle kuin joku Vaajakosken ABC, missä pysähdytään ja sitten jatketaan varsinaiseen määränpäähän. Pelkään, että teen vääriä päätöksiä.

Ja entä jos haluankin sinut? Pelkään, että tahdon vain olla, niin kuin muut. Haluta samoja asioita. Pelkään, ettei minusta ole tähän. Pelkään, että minua loukataan. Pelkään, että petyt minuun. Pelkään, että haihdut pois, jos alan uskoa sinuun. Pelkään, ettet kestä arkuuttani. Ja entä jos meistä onkin tähän? Jos meistä tulisi onnellisia? Mutta eihän se niin voi mennä. Pelkään, että jotain pahaa tapahtuu. Pelkään olla onnellinen.

Mitä jos satutan sinua? Lupaan jotain, mitä en voi antaa ja vien sen pois. Pelkään, että rikon sinut. Pelkään antaa periksi. Jos tämä haihtuukin pian? Sitten olen taas häpeissäni. Miten olen saattanut luottaa mihinkään niin pysymättömään? Pelkään, että rakastan sinua. Enemmän kuin sinä rakastat.

Ja silti, eniten pelkään, että pelko hallitsee minua. Jos nyt päästä sinut, tulen katumaan sitä aina. Enkö pelkäisi sitä eniten? 

Alakerran tädit.


Meidän alakerrassa asui kaksi kamalaa tätiä. Toinen oli Ruuska ja toinen oli Rimpilä. Molemmat oli vanhoja piikoja, niin kuin meidän äiti sanoi. Ne asui molemmat alimmassa kerroksessa, molemmin puolin käytävää. Me ei uskallettu käyttää hissiä kovin usein, kun pelättiin, että jompikumpi kuulee sen, ja tulee rappuun. Mutta ne tädit oli ihan eri tavalla hirveitä.

Ruuska käski meitä kutsumaan sitä Amalia-tädiksi. Aina, kun me mentiin sen oven ohi, se kutsui meitä kylään. Sillä oli kamala, lihava ja haiseva kissa. Sen nimi oli Molla. Me ei koskaan hennottu sanoa, että minun pikkusisko pelkäsi kissoja. Se tuijotti vaan sitä isoa lihavaa kissaa ja kissa tuijotti takaisin juuri sen näköisenä, että pistää sen poskeensa. Amalia-täti tarjosi meille aina rusinakakkua suurena herkkuna. Meistä se oli hirveää, mutta me ei kehdattu sanoa sitä. Toiset lapset haukkui Amaliaa, kun sillä oli isot sammakonsilmät ja Amalia aina sanoi, että ”Onneksi te olette niin suloisia lapsia!”. Mietin pitkään, mitähän se olisi sanonut, kun olisi kuullut, mitä me oikeasti ajateltiin sen rusinakakusta.

Rimpilä taas oli ihan erilainen. Sen taas piti olla ”rouva Rimpilä” ja se piti sanoa reippaasti ja selkä suorana. Minun kaveri Jere meni sanomaan sille, että kun se ei ollut mikään rouva ensinkään, niin miksi sitä piti sanoa rouvaksi. Ensin sille huusi rouva Rimpilä, sitten Rimpilä huusi sen äidille ja sitten Jeren äiti huusi vielä Jerelle. Se näki aina, jos joku tuli kuraisilla kengillä rappuun tai jos joku jätti hiekkaleluja pihalle. Se syytti aina meitä, jos hissi oli likainen ja jos se näki, että me juostiin tien yli paikasta, missä ei ollut suojatietä, se huusi meille siinä keskellä katua. Kerran se huusi minun pikkusiskolle keskellä kauppaa, kun se laittoi omenan vahingossa appelsiinihyllyyn. Isä kertoi, että se on ottanut nuorena laulutunteja, siksi sillä on niin kantava ääni. Harmittaa, etten saanut selville, kuka sen lauluopettaja oli ollut. Se oli tehnyt hienoa työtä. Ja pahinta Rimpilässä oli se, että se oli kaikille aikuisille niin kiva. Kukaan ei uskonut, että se oli meille niin kurja.

Niiden molempien ikkunat antoi sisäpihalle. Molemmat kurkki pitsiverhojen lomasta, koska tulee lapsia sisälle. Ovelta portaille oli aina kuin kujajuoksu. Joko piti pelätä, että saa huudot tai rusinakakkua. 

torstai 27. joulukuuta 2012

Älä itke rakas kultasilmä.

Älä itke rakas kultasilmä.
Elämä syö
ja aika on varas
ja rakkaus joskus kuin vuorovesi.

Mutta kyllä se siitä,
sinulla on minut.

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Minä-resepti.


Aloita pursottamalla purkillinen punaista akryyliväriä kulhoon. Levitä se pensselillä reunoja myöten. Lisää pieni kökkö nutellaa ja silppua päälle kirjansivuja ja nuottivihko. Sekoita. Kaada sitten joukkoon valoa. Auringon valo käy parhaiten, mutta muussa tapauksessa kynttilänvalokin käy. Vatkaa tasaiseksi. Sekoita joukkoon sattumiksi kokonaisia pippureita. Kaada toisiksi pienimpään vuokaan, jonka omistat ja työnnä uuniin 300 asteeseen noin 15 minuutiksi. Jätä sisältä pehmeäksi, päältä kovaksi. Sitten päällystä koko komeus vaniljajäätelöllä.

Tulppaani.


Sumu jatkui jo kolmatta viikkoa. Se painautui tiiviisti ikkunalasia vasten, yritti tunkea takin kauluksesta sisään, teki päivästäkin unenomaisen. Mutta mieleni ei ollut sumuinen. Ei, se oli kirkas ja terävä, määrätietoinen. En ole koskaan ollut mitään onnistujatyyppiä, mutta nyt en välittänyt siitä. Aijoin tänään viedä Delialle punaisen tulppaanin. Se oli vanginnut katseeni kaupan ikkunasta sumun keskeltä, loistaen ainoana väriläiskänä harmaassa maailmassa, kuin viestittääkseen sinä onnistut! Nyt tulppaani hehkui harmaan takkini rintaa vasten kuin hämäryyttä karkottava amuletti.

Delia oli tyttö konttoristani. Suorat, tummansuklaan ruskeat hiukset, pienen pienet korvat ja tulppaanin punaiset posket. Kun hän miettii, hän imaisee alahuultansa, nojaa kämmenensä leukaansa ja keinuttaa tietokonetuoliaan oikealta vasemmalle. Ja kun hän nauraa, hänen kaareva nenänsä menee varresta ruttuun. Ja kun hän on hajamielinen, hänen katseensa alkaa ensin harhailla, kunnes hän toteaa ”Aa” ja hymyilee toivoen, ettei hänelle esitetty kysymystä.  Tiedän sen, sillä aina kun puhun hänelle, hän toimii juuri näin. En juuri esitä hänelle kysymyksiä.

Minä puolestani olen melko pitkä, mutta hontelo. Yritin kahdeksantoistavuotiaana kasvattaa itselleni hartioita, mutta tuloksetta. Olin vihdoin alkanut kävellä suorassa ja hymyillä avoimesti, kun Delia tuli osastolleni. Hän sai minut tuntemaan itseni taas yläkouluikäiseksi: finnien kirjomaksi hammastikuksi, joka piiloutui katseilta väistääkseen herjaa. Kaiken kaikkiaan minä ja Delia emme olleet niin sanotusti samassa sarjassa. Mutta kävellessäni tänä aamuna sumuverhon läpi, tiesin, että oli aika nostaa katseeni.

Viheltelin kavutessani toimiston portaita kaksi kerrallaan. Taiteilin takin pois päältä varjellen samalla kallisarvoista tulppaaniani. Hiuksistani tipahteli sumupisaroita.
- Hyvää huomenta! sanoin hymyillen Hannalle, joka jurotti tiskin takana.
- Ja mitä hyvää tässä nyt on, hän mutisi roikkuvat posket väristen. Painuin työtiloihin leijuen pari senttiä maanpinnasta, jaellen hyviä huomenia kaikille, jotka jaksoivat kohottaa katseensa. Tunsin kasvaneeni pidemmäksi. Etsiydyin oman työpöytäni ääreen ja nostin tulppaanin pöydälle unohtuneeseen korkeaan lasiin. Vilkaisin olkani ylitse. Delia ei ollut vielä paikalla. Se oli hyvä.

Mietin juuri, mitä sekavalta pöydältäni löytämä tonnikalatölkki teki siellä, kun Charlie istui viereeni. Charlie mojautti pahvisen kahvimukinsa pöytään ja hieroi kämmenellään silmiään. Valkoinen paita oli selästä rypyssä.
- Olet tainnut niellä auringon, Kim. Naamasi loistaa, hän totesi väsyneellä äänellä.
- Mmm..
- Mistä lähtien sinä olet ollut kiinnostunut kukista? hän kysyi. Kohautin olkiani. En halunnut keskustella siitä.
- Sinulla on jotain mielessäsi. Eikö olekin? Charlie kysyi ja katsoi minuun tiiviisti. Mietin hetken, että kieltäisin koko jutun. Mutta ajattelin, ettei se olisi sen arvoista. Hän tivaisi, kunnes kertoisin.
- Minä annan tulppaanin Delialle, sanoin mahdollisimman toteavasti. En uskaltanut katsoa Charlieta. Pelkäsin, että rohkeuteni horjuisi. Se ei auttanut; kuulin, kuinka hän pärskyi kahviaan.
- Kuule Kim, ei ole sen arvoista. Delia ei huomaisi sinua, vaikka seisoisit päälläsi hänen pöydällään ja laulaisit hoosiannaa.
- Sinä olet niin kyyninen, totesin tuskastuneena.
- Ja sinä epärealistinen. Katso nyt vaikka tuonne, Charlie sanoi ja nyökkäsi selkäni taakse. Siellä Delia oli, jutteli Tomin kanssa, nauroi siro nenä varresta rutussa. Tom nojasi seinään kädet rennosti ristissä rinnalla huokuen itsevarmuutta. Tunsin, kuinka tulppaanista hehkunut päättäväisyys pakeni minusta. Charlie nyökkäsi painokkaasti
- Ei ole sen arvoista, hän toisti.
Pettymyksen aalto hyökyi ylitseni. Lupaavasti alkanut päivä päättyisi taas yksinäiseen iltaan ja itsepäisiin unelmiin, joita en kyennyt karkottamaan.
- Minä lähden kahville, totesin, vaikka olin vasta tullut. Otin tulppaanin lasista, ja laskin sen vaivihkaa ohi mennessäni Delian pöydälle. En halunnut vielä sitä kotiin. Ovi sulkeutui perässäni kenenkään huomaamatta.

Delia istui pöytänsä ääreen ja käänsi selkänsä huolellisesti Tomiin päin. Jos jollakulla oli liian suuret luulot itsestään, niin hänellä. Samassa hän huomasi pöydälle lasketun punaisen tulppaanin. Kuljettuaan viikko tolkulla sekä ulkona, että konttorissa vallitsevan harmauden keskellä, väri piristi yllättävän paljon. Delia katseli ympärilleen miettien, kuka kukan oli tuonut. Syyllistä ei näkynyt, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen. Delia kääntyi kokonaan ympäri tuolissaan ja katsoi toiveikkaana Kimin pöytää. Kun hän tuli juttelemaan, Delia meni aina lukkoon. Mutta ehkä Kim oli silti huomannut hänet…
Charlien vieressä oli tyhjä pöytä. Kim ei ollut edes tullut vielä. Delian hartiat lysähtivät vähän, kun hän kääntyi takaisin ja ihasteli tulppaania. Ehkä vielä joskus… 

lauantai 8. joulukuuta 2012

Sotkan muna.


Niin tanssivat kahden Päivä ja Yö, vetten yllä astelivat. Yön helmat viuhahteli, tiukahteli Päivän silmät. Välillä tanssi tangoa, valssia, väliin polkkaa tai omaa, somaa, omasta päästä. Väsyneet eivät milloinkaan, vain oli kahden Päivä ja Yö.

Mutta Päivä, se kaipasi katselijaa, ihailijaa itselleen. Yö koitti parhaansa, kehuskeli pariansa, ylistikin välillä. Vaan riittänyt ei yksi vain, joka Päivää katsois ihaillen. Päivä kävi apeaksi, himmes hiukan loiste sen.Yö tahtoi auttaa Päivää, omaa ainokaistansa, vaikka oli ylpeen lainen, turhamainen kaveri.

Niin Yö kutsui Sotkan luokseen, lauloi jotta tulisi. Yö pyysi poikasia yleisöksi Päivälleen. Olisi taas onnellinen Yön ystävä ainokainen. Vaan Sotka se ei suostunutkaan poikiansa antamaan. Antoi pienen munapahan, käski Yötä hautomaan.

Yö kätki munan helmaan, pisti piiloon lämpimään. Muna kasvoi, vahvistui, tuli suuremmaksi muita. Kun muna sitten kuoriutui, ei tullutkaan Sotkan poikaa. Tuli eläimiä, ihmisiä, kokonainen maailma, katselemaan, ihailemaan, Päivän pojan tanssia. Vaan Yö, se onkin ujonlainen, ei kaivannut hän katsojaa. Siksi aina illan tullen maailma käy nukkumaan.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Pullataikinaa.

mies:  Älä vielä laita voita. Taikina on ihan löysää.
nainen:  Kyllä se pitää laittaa nyt. Annatko sen kulhon? Minulla on sormet ihan taikinassa.
mies:  Tulee ihan kovaa, jos laitat nyt.
nainen:  Minä olen kuitenkin tehnyt pullaa aika monta kertaa. Älä tule nyt neuvomaan.
mies:  Sinä se luulet, että osaat kaiken. Se on viisautta, että osaa ottaa neuvoja vastaan.
nainen:  Mitä viisaudella on tekemistä pullan teon kanssa! Neuvo sitten kun tiedät paremmin.
mies:   Ai teidän paremmin? Kun ei neidille kelpaa, vaikka kuinka tietäisi! Noin se kovapäisyys taas nostaa päätään.
nainen:  Mikä ihmeen kovapäisyys?! Sinä se et ymmärrä, että jotkut asiat on minun alaa! Pakko olla tuollainen päällepäsmäri!
mies:  Vai päällepäsmäri! Minä yritän auttaa, niin heti aletaan haukkumaan!
nainen:  Jos sinulta kysytään, niin minä en osaa tehdä mitään! En leipoa tai ajaa tai saakeli kuoria perunoita!
mies:  Älä kiroile! Semmonen ei sovi naisen suuhun.
nainen:   Vai naisen suuhun! Minä saakeli kiroilen niin helvetisti ku haluan! Ja ei minusta näköjään ole naiseksikaan, kun en osaa puhua siivosti tai leipoa sitä helvetin pullaa!
mies:  No ei näköjään!
nainen:  Hyvä. Minäpä häivyn tästä helvettiin niin herra on hyvä ja neuvoo itseään!

Nainen lähtee pois. Mies jää seisomaan taikinakulhon kanssa.

mies:  Mutta… Hei mitä tälle taikinalle tehdään? 

Oranssi onni.


Joulukuun alku. Oranssi aurinko värjää ikkunan huurteen herkulliseksi. Nahkatakin sisällä on lämmin. Sininen huivi on koskea hengityksestä, reidet jäässä ulkoilman jäljiltä. Arkea piristävät uudet kengät. Mustat, korkeat korot, pyöreät hopeiset nastat jalkapöydässä. Jalat näyttävät mukavan pieniltä. Edes muhkurainen pipo ei pilaa tyylikästä oloa. Sitä paitsi, ei bussissa kukaan katso toista silmiin. Kaikki katsovat omia ja välillä jopa toisten varpaita. Täällä kengät saavat ansaitsemansa huomion. Ryhti suoristuu, leuka nousee.
    Tyttö penkoo laukustaan poikkeuksellisen pitkulaisen appelsiinin. Muhkuraisen, onnellisen värisen kuoren alta paljastuvan hedelmän maku sointuu bussiin leijuvaan valoon. Huulille hiipii hymy.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Sinä olet hankala.


Sinä olet jotenkin kaikkea moninkertaisesti. Sinun kanssasi ei voi kilpailla. Sinä olet aina oikeassa, silloinkin, kun olemme samaa mieltä. Sinun kanssasi on kuin katsoisi suurentavaan peiliin: sinä olet kaikkea samaa kuin minä, mutta enemmän. Mistä minä pidän, sinä rakastat, mikä saa minut nauramaan, saa sinut itkemään ilosta. Kun minulla on koira, sinulla on hevonen, kun minulla on päänsärky, sinulla on aivokasvain. Sinulla on kaikkein raskainta, kaikkein ihanin perhe ja kaikkein eniten vastuuta. Niin kuin kaikki joet vievät mereen ja kaikki tiet Roomaan, kaikki keskustelut kääntyvät ennemmin tai myöhemmin sinuun. Vedät minusta huonoimmat puoleni esiin. Tahdon kilpailla kanssasi. Tahdon olla parempi. Saat minut kärttämään virheitäsi. Saat minut ylpeilemään. Ja vielä ihan hölmöistä asioista! Ja ennen kaikkea, pelkään olevani ihan samanlainen.


En tiennyt, että kadehdit minua. En tiennyt ärsyttäväni sinua. Minä vain olen tällainen, elän täysillä. En häpeä itseäni. Se on turhaa. Tahdon olla oman elämäni prinsessa. Onko se niin väärin?