Niin leija.

Sä olet niin leija,
niin ylpeä leija,
ylempänä puita,
ylempänä muita,
viisas ja ylväs ja ylhäinen,
virheissäskin oot täydellinen.

Kätesi ojennat,
toisia ojennat,
loistat älyä,
palaneen käryä.
Tahtoisin nauhasi katkaista,
matkoihin laskea kauneimman leijan.

Sinä et ymmärrä.

Sinä luulit, että se oli tietämättömyyttä, pelkuruutta, että se oli riittämättömyyttä. Mutta sinä et vain ymmärtänyt.

Minä innostuin ihan vääristä asioista. Minä viittasin ja juoksin liikkatunnilla. Minä luin kirjoja välkillä ja istuin yksin ruokalassa. Minä itsepintaisesti pukeiduin kummallisesti. Sittenkin kun siitä huomautettiin. Minä hymyilin sinulle toistuvasti. Ehkä meistä sittenkin tulisi kavereita. Mutta se ei olisi onnistunut. Minussa oli jotain lähtökohtaisesti vinksallaan. Jos meistä sama biisi oli hyvä, minä tykkäsin siitä väärin. Jos minä teinkin jotain oikein, se oli hölmöä. Eihän se niin voinut mennä. Sinusta se oli tietämättömyyttä: en tiennyt, miten toimitaan oikein, mitä hienoa siinä on. Se tieto oli salattu, uskottu vain tietyille.

Ja minä jäin pois kaikesta hauskasta. En ymmärtänyt sinun ja kavereidesi maailman hauskinta läppää. Pyörittelin silmiäni väärässä kohden. En juhlinut, en juonut. En edes maistanut tupakkaa. En hinkunut kenenkään läheisyyttä. Sinusta se oli pelkoa: kiinnijäämisen pelkoa, läheisyyden pelkoa, menettämisen pelkoa. Sinä et nähnyt minussa rohkeutta, vain halua miellyttää vääriä ihmisiä ja pelkoa hakea oikeiden ihmisten hyväksyntää.

Se oli riittämättömyyttä. Minä en vain mahtunut maailmaasi. Ehkä nauroit joskus kanssani, ehkä jopa joskus tarvitsit apuani. Mutta silloinkin sorruin olemaan se sinisilmäinen hölmö ja autoin. Sinä halveksit minua, ja luulit, että minä halveksisin takaisin. Minä olin ulkopuolella.

Mutta ehkä jonain päivänä sinulla on tytär. Hän pukeutuu niin kuin itse haluaa, ei niin kuin muut. Hän viittaa, koska hän tietää. Hän ei suostu kavereiden vietäväksi, lupaa itselleen pitää oman päänsä, mielipiteensä, arvonsa. Hän päättää olla avoin, päättää antaa anteeksi. Hän päättää olla rohkea ja olla erilainen. Hän päättää, ettei peitä itseään. Ja yhtenä päivänä hän tulee kotiin ja sanoo, että hän on muista tietämätön, pelkuri, riittämätön. Ettei häntä ymmärretä.

Ehkä silloin sinä ymmärrät.

Jossain oottamassa.

Mutta ei saa masentua.

Elämä on silleen kuitenki jees

Kun mulla on sut siellä

Jossain oottamassa.

Kyynelten istuttaja.

Kasketusta pellosta nousee vielä paikoin savua. Taivas on pimeä ja harmaa, vaikka on päivä, mustaksi palanut, alaston maa imee kaiken valon. Kaikki elämä on paennut ympäristöstä. Kaikki on hiljaa.

Pellolla kulkee vanha nainen, vanavedessään pieni tyttö. Tytöllä on syli täynnä kyyneleitä, joita hän ojentelee vanhalle naiselle yksi kerrallaan. Kummankin jalat ovat uponneet syvälle maahan, risaiset hameenhelmat ovat mustuneet polviin saakka. Nainen kumartuu työhönsä, pudottaa kyyneleen kerrallaan maahan, surkeaan suoraan riviin. Pystyyn palaneet puiden luurangot katkaisevat suorat. Selkä ei jaksa suoristua rivien välillä, se on kiero kuin ongen koukku. Väri on paennut tytön kasvoilta, ne ovat kalpeaa ja nokista raitaa, mustavalkoista, kuin kaikki muukin.

Mies katselee naisten touhua, kiroaa köyhyyttä ja kurjuutta. Tyttö katsoo häneen kerran, mutta vanha nainen ei ole huomaavinaankaan. Hän katselee, kuinka he hitaasti etenevät pellon laidasta toiseen, kylvävät surun siemeniä. Näky nostaa palan hänen kurkkuunsa. Samassa Hän kuulee jotain yllättävää: vanha nainen hyräilee. Mies marssii pellolle.

- Mitä te oikein meinaatte? mies kysyy vihaisena. Nainen nostaa katseensa hitaasti, toinen kulmakarva kohollaan.

- Anteeksi kuinka?

- Te tuotte pienen tytön tällaiseen paikkaan. Keskelle palanutta maata, istuttamaan kyyneliä! Eikö tässä maailmassa ole tarpeeksi ikäviä asioita?

Vanha nainen hymyilee, kuin ei olisi kuullut myrkyllistä äänensävyä.

- Minä opetan tärkeän asian hänelle.

- Sen, mitä on vaiva, niinkö? Ja te kehtaatte vielä hyräillä!

Nyt nainen viimein näyttää yllättyneeltä.

- Tekään ette taida ymmärtää, mistä tässä on kysymys. Missä on aihetta hyräillä.

Nainen lähtee kulkemaan pois pellolta, kohti metsää. Tyttö seuraa tämän perässä, samoin mies. Metsä on hiljaa heidän ympärillään. Ajan kuluttua, he saapuvat niityn reunaan. Nainen jatkaa keskelle niittyä muiden seuratessa. He pysähtyvät keskelle punaisten kukkien hehkua. Väri on sokaiseva, kirkas ja samalla lempeä. Nuput nyökkäilevät tuulessa.

- Minä hyräilen, sillä tiedän työni tarkoituksen. Kyynelillä on nimittäin erikoinen ominaisuus. Ajan kanssa ne puhkeavat kukkaan.

Poltettu kylä.

Nuori poika seisoo noin kilometrin päässä palavasta kylästä. Paksu savupilvi nousee pylväänä taivaalle, suurimpana ja ainoana muistomerkkinä jonka kylä ja sen ihmiset koskaan saavat. Tuuli kantaa ääniä kylästä, vaimenneita huutoja, tulen ratinaa ja sihahdellen lumeen laskeutuvia tuhkan hiutaleita. Kylmä ilma pakkautuu poikaa vasten kuin yrittäen saada tältä lämpöä. Hänen lumeen uponneista paljaista jaloistaan on mennyt aikaa sitten tunto. Ne sinertävät. Mutta hän ei huomaakaan kylmyyttä. Se ei ole mitään sen tulen rinnalla, joka hänen sisällään palaa. Viha roihuaa kuin poltetut kodit, katkeruus nousee kitkeränä savuna kurkkuun. Jäätynyt ilma vapisee kuumuudesta. Puhdas lumi sotkeutuu nokeen. Savun nostattamat kyyneleet juovittavat pojan likaisia kasvoja, jäätyvät railoiksi poskille. Hän näkee, kuinka kaukana karrelle palanut katto romahtaa, kuin hänen palava maailmansa. Ääni ehtii hänen luokseen vasta jäljessä, vaimeana kaikuna todellisesta tuhosta. Samassa viha roihahtaa uudelleen. Muut ovat paenneet metsään, jättäneet kaiken taakseen palamaan. Hän on yksin, hän on paljain käsin. Hän ei kykene tekemään mitään. Oma voimaton viha lyö hänen ylitseen samalla kun kylästä kuuluu uusi rysähdys toisensa jälkeen kaiken sortuessa. Pian tuli väsyy matalaksi, kyteväksi liekiksi, etsien rauhassa ruokaa.

Sitten kylän ulkopuolelta näkyy liikettä. Hitaasti joukko alkaa lähestyä metsää. Poika tajuaa seisovansa täysin näkösällä, ilman minkään laista suojaa. Hän kääntyy kannoillaan, juoksee metsään, vältellen polkuja, jotka joskus veivät kotiin. Jäätyneet jalat tottelevat hitaasti, rasitettu sydän lyö uudella tavalla. Tuuli kantaa takaa rauhassa lähestyvän kuoleman naurun.

Kultakalan vapautus.

Inkkari pyrörähteli hämmentyneenä ympäri pyöreässä kulhossaan. Vesi pyörähteli sen ympärillä käsittämättömästi. Se ei ollut enää varma, mikä suunta oli ylös ja mikä alas. Se katsahti Shosannaa pelästyneenä, hakien tukea. Shosannan kasvot näyttivät muuttavan muotoaan jatkuvasti.
- Ei hätää Inkkari, Shosanna rauhoitteli ystäväänsä. - Pian päästään bussiin.
  Shosannan olisi kovasti tehnyt mieli ottaa Inkkari kämmenelleen ja silittää sitä rauhoittavasti, mutta hän tiesi, ettei kaloille saanut tehdä niin. Se oli niille erittäin epärauhoittavaa. Shosanna olisi kaivannut, että joku olisi silitellyt häntä rauhoittavasti, mutta hän oli nyt valitettavasti yksin.
   Sade valui kaksikon päälle. Tien pinta värisi hakkaavan veden voimasta ja koko maisema muuttui epätarkaksi. Shosanna oli aikaa sitten kastunut läpimäräksi. Hänellä oli sadeviitta, mutta vesi pääsi valumaan hänen paljasta kaulaansa ja niskaansa pitkin kauluksesta sisään. Hän ei ollut löytänyt neppareilla kiinnitettävää huppua eteisestä. Hän ei myöskään tehnyt elettäkään kiristääkseen kaulusta - hänen piti pitää molemmin käsin kiinni Inkkarin vesimaljasta jonka pintaa sade rummutti hermostuttaen kalan. Mutta sukat olivat sentään kuivat. Matilda-serkulta perityt saappaat lonksuivat jalassa, mutta pitivät vettä hyvin. Inkkaria taas ei haitannut kastua.
   Bussi kaasi nurkan takaa nostattaen vedestä aallot kuin laiva. Valot pyyhkivät Shosannan yli. Bussi hidasti, jottei roiskisi lisää vettä heidän päälleen ja avasi natisevat ovet. Bussikuski  huomasi pienen tytön nousevan bussiin.
- Hei tyttö, kuski kysyi. - Minkä ikäinen sinä olet?
- Kuusi. Paljonko lapsen lippu maksaa?
   Busskikuski pärskähti.
- Kuule tyttö, mihin sinä luulet meneväsi yksin bussilla?
- Sillalle, Shosanna vastasi.- Minun pitää viedä Inkkari sinne. Äiti sanoo, että heittää sen vessanpyttyyn.
- Kuka on Inkkari, kummastunut nainen kysyi etupenkistä.
- Minun kala, Shosanna vastasi nyökäten lasimaljaansa päin.  Vasta nyt bussikuski huomasi, että pikkutytöllä oli sylissään kalamalja!
- Et sinä voi tuoda kalaa bussiin!
- Mutta kun minun on pakko! Shosanna parkaisi ja tunsi kyynelten pulpahtavan silmistään. Hän yritti kovasti pidättää niitä. Kyyneleet olivat paha asia. - Muuten äiti heittää sen vessanpyttyyn!
- Kuule, anna  pikkutytön tulla bussiin.
- Et sinä nyt voi pientä tyttöä jättää sateeseen!
- Kuulkaa, tämä on bussi! bussikuski vastasi tuskastuneena. Hän oli jo kaksi minuuttia myöhässä. - Mitä jo malja kaatuu?
- Ei kaadu, Shosanna lupasi. - Minä kaadan osan vedestä pois.
   Kiireen, pikkutytön ja matkustajien painostamana bussikuski käski tytön jättää kulhon vain puolilleen vettä ja salli tämän tulla bussiin. Bussi oli muutenkin jo märkä.

- Miksi kalasi nimi on Inkkari? Shosannan vieressä istuva nainen kysyi.
- Kun sillä on tämä harja. Tässä näin. Niinkuin inkkareilla, Shosanna selitti ja osoitti Inkkarin selkäevää. Hän oli nähnyt lasten historian kirjassakauniin, piirretyn kuvan, jossa oli mies, jolla oli pystytukka keskellä päätä ja kaljua sivuilla. Hänen serkkunsa Matilda oli kertonut, että se oli inkkari.  Kotona äiti oli sanonut, että se oli ruma sana, eikä sellaista saanut käyttää. Shosanna ei tiennyt miksi. Mutta ei kai nyt kalan nimeä voinut muuttaa. Hän selitti tämän mukavalle naiselle.
- Mistä sinä olet saanut tuon kalan? joku matkustajista kysyi ystävällisesti. Shosannalla alkoi olla oikein mukava olo, nyt kun hänen hiuksensa alkoivat kuivua. Hän päätti kertoa kalasta muille matkustajille.

Se alkoi siitä, kun mummu oli tullut heillä käymään. Shosanna piti mummusta paljon, vaikka tämä kävi niin harvoin. Mummu oli antanut Shosannalle rahaa niin, ettei äiti nähnyt ja iskenyt silmää.
- Minun lempi lapsenlapselle, mummu sanoi. Hän käski Shosannan ostaa itselleen jotain kivaa.
   Shosanna vietti suurimman osan ajastaan kotona sisällä. Hänen naapurissaan ei asunut lapsia. Hän odotti kovasti, että pääsisi kouluun ja muiden lasten kanssa leikkimään. Mutta siihen tuntui olevan ikuisuus. Niinpä hän oli päättänyt ostaa itselleen kaverin. Hän oli kaivanut tyynystään rahan, jonka oli piilottanut ja kävellyt koko matkan eläinkauppaan. Alunperin hän aikoi ostaa koiran, mutta raha ei ollut riittänyt siihen. Niin oli tyytyminen kalaan. Mutta onni onnettomuudessa: Inkkari oli paras kaveri joka hänellä oli koskaan ollut.

Äiti ei kuitenkaan ollut innostunut siitä, että hänellä oli kala. Eikä siitä, että mummu oli antanut niin pienelle tytölle rahaa. Shosanna oli piilotellut kalaa huoneessaan viikon, ennen kuin oli jäänyt kiinni. Äiti sanoi, että heittäisi kalan vessanpyttyyn. Mutta sitä Shosanna ei aikonut sallia. Äiti ei saanut viedä hänen ainoaa ystäväänsä. Hän oli päättänyt päästää Inkkarin sinne, missä oikea kalat elävät: jokeen. Inkkari oli kauniin kultaisen värinen. Muut kalat varmasti pitäisivät sitä kauniina ja tekisivät siitä kuninkaan. Shosannaa harmitti luopua Inkkarin seurasta. Mutta toisaalta hän oli innoissaan Inkkarin uuden elämän puolesta.

Lopulta kävi niin, että sillan kohdalla bussista jäivät pois kaikki muutkin matkustajat. Ja tietysi Inkkari. Lähtiessä bussikuski taputti Shosannaa selkään.
   Sade oli lakannut kun he tulivat joen pientareelle. Pieni tyttö ja kymmenkunta aikuista asettuivat puolikaareen törmälle.
- Pitäisikö meidän sanoa jotain? bussissa ensin Shosannalle puhunut nainen kysyi. Aikuiset vilkuilivat toisiaan. Lopulta eräs nuori mies astui esiin ja lausui juhlavalla äänellä:
- Inkkari. Sinä saavuit meidän elämäämme ja Shosannan elämään juuri oikealla hetkellä. Sinä opetit Shosannalle hyvän ystävän arvon. Mutta nyt sinun velvollisuutesi joen ruhtinaana kutsuvat sinua, ja me raskain sydämin laskemme sinut matkaan. Tiedä kuitenkin, että aina, kun kuljemme tämän joen ohi, muistamme sinua. Toivomme, että kalaystäväsi antavat sinulle ansaitsemasi arvon ja kohtelevat sinua hyvin. Jää hyvästi, rakas ystävä! mies lopetti mahtipontisesti ja astui takaisin kaareen.
   Sitten Shosanna astui pientareelle ja päästi Inkkarin virtaan. Se uiskenteli onnellisena vapauteen.

Sitten koko seurue palasi arvokkaassa hiljaisuudessa odottamaan seuraavaa bussia.

Junia ja unelmia.

Tumma on taivas
yllä sen tummuvan maan
Ja puhelin langat
ne laulaa tummaan ikkunaan

Taakse jää asemat, pellot ja talot
sekaisin loistaa tähdet ja valot

Kaksi on meitä
nuorta tummaa unelmaa
uneensa yhdessä
kaksin saa vaeltaa

poissa on kuolema, aikuisuus aika,
edessä aurinko, maailman laita

Sekoittuu hiuksemme, katseemme, äänemme
toinen toistemme syliin kun nojaamme

Kolisemme halki tumman maan.

Pulmula.

Se oli täydellinen katastrofi. Pulmula oli tiukan järjestyksen ja siisteyden nainen. Hänen kodissaan kaikki oli moittettomasti paikoillaan. Kyläilijät kulkivat siellä kuin museossa, kädet selän takana, kunnioitavan matkan päässä huonekaluista ja koriste-esineistä. Niin oli kieltämättä paras. Järjestelmällisyytensä ansiosta Pulmula ei ollut eläissään hukannut mitään, ei edes sukkaa tai hiusneulaa. Mutta nyt hänen silmälasinsa olivat kadonneet. Ja ilman niitä hän oli sokea kuin vastasyntynyt myyrä.
   Pulmula yritti tihrustaa kelloaan, vekslaten kättä kauas ja lähelle, etsien sopivaa etäisyyttä likinäköisyyden ja kaukonäön väliltä. Se onnistui vain puolittain. Hän tiesi myöhästyvänsä, ellei lähtisi töihin juuri nyt. Ja se ei tosiaankaan käynyt päinsä. Aamupalaverissa se himputin Nelli Sotamaa aikoi ehdottaa, että heidän kahvihuoneeseensa hankittaisiin jonkin sortin pelailuvempele. Ja sitä hän ei missään tapauksessa aikonut sallia.
   Pulmula veti syvään henkeä nenänsä kautta, nappasi laukkunsa eteisen pöydältä ja marssi ulos. Ulkona oli valoisaa ja hän oli kulkenut kävellen töihin jo vuosikausia. Hän ei uskonut eksyvänsä.
   Kuljettuaan noin sata metriä, hän törmäsi uuteen ongelmaan. Kadulla lähestyi jokuin. Se oli niin iso, että oli varmasti ihminen, mutta iästä, sukupuolesta, saati sitten henkilöllisyydestä Pulmulalla ei ollut harmainta aavistustakaan. Tässä kohtaan on mainittava, että Pulmulalla oli tarkat tervehtimis säännöt: kenelle nyökättiin, kenen kanssa pysähdyttiin juttelemaan ja kenet jätettiin täysin huomioimatta kuin lyhtypylväs. Näin ollen lähestyvä hahmo pisti hänet hankalaan asemaan. Onneksi hahmo itse pelasti hänet pinteestä.
- Eila! Mukava nähdä! hahmo hihkaisi ja paljasti itsensä Pulmulan kuoroystäväksi, Paulaksi.
- Samoin, samoin, Pulmula vakuutteli ja nyökkäili painokkaasti.
- Noh oli mukava törmäillä. Minun pitää nyt juosta! Paula tokaisi ja kiiruhti pois. Pulmula huokasi syvään itsekseen. Se oli täpärällä!
   Samassa Pulmula kuitenkin jähmettyi paikoilleen. Häntä lähestyi jälleen joku. Tosiaan, nyt hän oli pelastunut Paulan aloitteen ansiosta. Mutta sama ongelma toistuisi jokaisen vastaantulijan kanssa. Hän painoi otsansa kurttuun ja suunsa mutrulle. Hänen kasvonsa muistuttivat lähinnä tiukkaan puristettua nyrkkiä. Hahmo lähestyi ja hiki valui Pulmulan selkä pitkin. Jos vastaantulija oli tuttu, hänen olisi reagoitava nyt!
   Pulmula levitti kasvonsa enemmän tai vähemmän herttaiseen hymyyn, katsoi vastaantulijaa jotakuinkin silmien tienoille ja jatkoi matkaansa. Hän ei tosiaankaan tiennyt, kuka vastaantulija oli ollut, eikä miten tämä oli reagoinut. Tilanne toistui jokaisen vastaantulijan kohdalla. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut olla tekemättä mitään.

Seuraava aamu oli huomattavasti helpompi. Silmälasit olivat pudonneet sohvatyynyjen väliin ja  löytyneet edellis iltana. Pulmula nyökkäsi tyytyväisenä eteisen peilistä kurkkivalle kuvajaiselleen, ennen kuin purjehti pihalle.
   Jokin kuitenkin oli erilaista, kuin normaalisti. Ensimmäisenä vastaan tullut mies hymyili hänelle ystävällisesti. Pulmula hymyili vakuuttavasti takaisin pohtiessaan kuumeisesti, mistä muka tunsi miehen. Sama toistui uudelleen. Ja uudelleen.
   Päästyään työpaikalle Pulmula oli pyörällä päästään. Napittaessaan takkiaan auki, hän kuuli puhetta viereisestä honeesta.
- Mikset sinä Nelli ehdottanut eilen sitä pleikkaria?
- Nokun Pulmula oli niin sitä vastaan. En viitsinyt ärsyttää sitä.
- Mistä lähtien sinä olet sen mielipiteistä välittänyt?
- No kun se on alkanut ystävällseksi. Eilenkin tuli hymyillen kadulla vastaan. Olisi tuntunut typerältä alkaa sitten heti aamupalaverissa lietsoa eripuraa.
  

Veden alla.

Merilevä tuoksuu makealta nenään. Se kutittaa käsivarsiani, muttei tunnu limaiselta. Se on sileää ja pehmeää. Auringon valo siivilöityy turkoosin veden läpi, katsoo syvältä pinnan takaa, väreillen virtauksen mukana kuin olisi ainetta. Hiekka pöllähtelee ympärilläni, laskeutuu hitaasti kuin lumihiutaleet. Kalat heittävät varjonsa ylleni niiden lipuessa auringon ja minun välistä, valkoiset vatsat minuun päin. Hyppään, hyppään korkeammalle kuin ennen, tavoittelen syvällä loistavaa aurinkoa ja laskeudun penheästi taas. Säteet väreilevät jälleen, täysin tietemättöminä minusta.