Lautasella.

Liha tirisee grillissä. Pihvit kypsyvät mureiksi, kana vetäytyy kokoon, pekoni käpristyy ruskeaksi. Liha ja suola tuoksuvat nenääni. Niiden kanssa on uusia perunoita, joissa on vielä läpikuultavan ohut kuori, voi nokare sulaa kultaiseksi vanaksi. Leipä on uunituoretta, siitä nousee höyryä, kuori rasahtelee suussa. Lautasen sivussa on vesimelonia ja viinirypäleitä. Sen jälkeen on mansikoita. Ne ovat vielä pieniä ja kiinteitä, räjähtävät suussa kuin makeat ilotulitteet. Viimeiseksi on suklaatorttu: se on mehevä ja kuohkea ja tahmea, vanilija jäätelö noruu sen kylkeä pitkin, tuoksu on niin voimakas, että melkein maistan sen  nenälläni.

 Onko sinulla nälkä?

Vaari.

Äiti on tuonut sängylleni vanhan matkalaukun. Sen nahka on tummunut ja naarmuinen. Sen kahvassa on siistit nimikirjaimet. Se on pölystä tahmea, mutta muuten se on hyvin pidetty.

- Mummu halusi antaa sen sinulle alun alkaen, mutta se jotenkin jäi. Nyt se löytyi, kun vintti putsattiin.

- Miksi? Mitä siinä on? minä kysyn. En ole koskaan nähnytkään koko matkalaukkua.

- En tiedä. Enkä tiedä tiesikö mummukaan. Mutta se on joka tapauksessa kaunis.

- Niin. Niin on.

Minä en keksi muuta sanottavaa. Olen jotenkin hirmu hämmentynyt. Äiti jättää minut tutkimaan rauhassa löydöstä.

Kahvan nimikirjaimet kuuluivat Vaarilleni. En ole ajatellut häntä pitkään aikaan. Tavallaan olen kamalan utelias tutkimaan laukun. Ja tavallaan pelkään sen sisältävän kummituksia. En kuitenkaan voi jättää sitä huomiotta. Jos työntäisin sen vain sänkyni alle, pelkäisin, että sieltä yöllä ryömisi jotain esiin. Vaikka niitä kummituksia.

Vedän laukun syliini. Se on melko painava, vaikkei tunnu täydeltä. Pinta on kiiltävä: samaan aikaan täydellisen sileä, melkein pehmeä ja täynnä satoja pieniä naarmuja. Salvat ovat jäykät: kukaan ei ole avannut laukkua pitkiin aikoihin.

Laukusta lehahtaa samaan aikaan vieras ja täydellisen tuttu partaveden tuoksu kuin menneisyydestä eksynyt perhonen.

- Oi, minä kuiskaan järkyttyneenä.

Olin yhdeksän, kun vaari kuoli. Joku on sanonut, että lapsuus on maailma, jossa kukaan ei kuole. Vaari ei kuollut minulle. Hän vain lakkasi käymästä ja unohtui hiljalleen. Minä kaipasin häntä, mutta en voinut käsittää kuoleman lopullisuutta. Mummu kuoli viisi vuotta myöhemmin. Silloin maailma oli minulle toinen, kuolema oli varas. Itkin Mummun vuoksi, niin kuin kaikki muutkin. Mutta Vaarin vuoksi en itkenyt.

Nyt kuitenkin silmiini kihoavat kummalliset kyyneleet. On jotenkin niin hämmentävää muistaa yhtäkkiä. On kuin voisin melkein kuulla hänen äänensä.

Laukussa on laskostettuna sininen ruutupaita. Se on aseteltu toiseen reunaan siististi ja sen päällä on valmiiksi solmittu solmio. Siinä on kaksinkertainen solmu. Mietin, osasiko Vaari itse tehdä sen, vai oliko Mummu solminut sen hänelle valmiiksi. Siirrän solmion sivuun ja nostan paidan kasvoilleni. Tuoksu tulee siitä. Silmäni uhkaavat kostua taas ja lasken paidan äkkiä takaisin laukkuun. En muita paitaa itse, mutta tajuan nähneeni sen jossain vanhassa valokuvassa.

Laukun pohjalla on joitakin pieniä esineitä: taskukello, ompelurasia, linkkuveitsi, nippu lyijykyniä ja kolme muistivihkoa. Epäröin hetken, ennen kuin uskallan avata päällimmäisen. Sitten muistan, että Mummu oli toivonut minun saavan laukun.

Ensimmäiset kaksi sivua ovat tyhjiä, joiden jälkeen on aukeama hajanaisia sanoja ja lauseen pätkiä sikin sokin sutattujen rivien seassa. Seuraavalla sivulla samat sanat ja ajatuksen ovat järjestyksessä: Valoisa on kesäyö/ niitä tänään kaipailen./ Tää talvi miehen mieltä syö/ jään vangiks hyisen synkkyyden…

Sama kaava jatkuu muutaman sivun verran: ensin on suttusivu ja sen perässä valmis runo. Olen haltioissani. En tiennyt, että Vaari runoili. Runot käsittelevät arkisia aiheita: vuodenaikojen vaihteluja, matkustelua, oman elämän pohdintoja, luonnon kauneutta. Tiedän, että Vaari on kasvanut maanviljelijä perheeseen. Jossakin vaiheessa huomaan, että runojen väliin on silloin tällöin kirjattu päiväkirjaa: Käytiin ajelemassa kaupungilla. Tytöt osti kengät ja minä tarjosin niille mehut. Kahtelin itelleni rukkasia, vaan en raaskinu ostaa. Isä nauro mulle, että on hyvät kaupunkireissut, kun eniten maksaa bensat…

Mietin hymyillen, keitä tyttöjä Vaari on mahtanut kyyditä.

Pekalla oli nimipäivät. Käytiin siellä porukalla kahvilla. Oli hyvät kekkerit. Lämmitettiin saunaki…

Toukolat on ostaneet uuden radion. Meitä oli kuusi kaveria, kun yritti asentaa sitä: yksi sääti vuorollaan ja viisi tiesi vieressä paremmin...

Joidenkin sivujen välistä löytyy kuivattuja kasveja. Vaari oli ulkoilmaihminen. Minulle on kerrottu, että Vaari kuoli hyvän kuoleman: se oli vielä viimeisenä iltana pihahommissa ja nukkui rauhassa pois. Oli kai kamalaa muille, että se lähti niin äkkiä. Mutta sen ei tarvinnut virua sisällä.

Äiti pisti minut muuttomieheksi Kyrösille. Näin sen ilmeestä, että tässä on moppe kuopattuna. Eikös siellä sitten ollut kolme sievää tyttöä kikattelemassa. Tää on varmaan sadas kerta, kun äiti meinaa, että onnistuu noin minulle löytämään kaverin. Mutta minähän en sen juoniin lähde…

Vihon loppupuolella runojen sävy alkaa muuttua: niihin ilmestyy kaipaus ja vaaleanpunaisia sävyjä. Viimeiset runot ovat selkeämmin rakkausrunoja. Alan kikattaa kun tajuan, että Mummun tyttönimi oli Kyrönen. Etsin vihosta päiväystä. Vaari on ollut sen aloittaessaan yhdeksäntoista.

Annan kellon tikittää eteenpäin ja tutustun uudelleen Vaariini. Vaari ei koskaan kuollut minulle. Hän vain oli hetken poissa.

Sävel.

Ensin on sävel. Se on valonsäde tai lanka, mielessäni kirkas ja korkea, hajanainen.  Annan ilman kulkea. Mielessäni pääni on kuin huone, täynnä holvikaaria ja käytäviä. Koputtelen seiniä vuorotellen, kuulostelen, missä ilma kulkee. Minne valonsäde osuu. Missä kaikuu. Ilma kulkee taas. Ensin ulos puhaltaen, sitten hiljaa sisään, selkään, keuhkoihin, pohjaksi vatsaan, kaikuviksi seiniksi. Ilma virtaa vielä. Jännitän uudelleen ja uudelleen, etsin valoa. Sitten äkkiä kaikki loksahtaa paikoilleen: ilma virtaa esteettä, sävel kulkee lävitseni kuin valo joka kimpoaa peilistä peiliin huoneen läpi, kirkkaana, ehyenä, katkeamatta. Avaan suuni. Ja laulan.