Maanantai koira.

Kävelen Kypärämäkeä alas. Olen kerrankin ajoissa, nipin napin. Ja parempi onkin, sillä minulla on ruotsin sanakoe heti ensimmäisenä.
Mäen alla on mies kahden koiran kanssa. Toinen on suhteettoman iso toiseen verrattuna. Se näyttää erikoiselta.
Sitten huomaan, että tilanne on muutenkin erikoinen: isompi koira on irti. Tulen kohdalle, eikä koira reagoi minuun. Nappaan sen kaulapannasta kiinni. Hymyilen miehelle. Saatiimpa kiinni, ennen kuin ehti karkuun.
- Onko se sinun koira? mies kysyy. Hymyni hyytyy.
- Ei, ei ole.
- Ai, mies sanoo ja jättää minut koiran kanssa kaksin. Jään hölmönä katsomaan perään.

Äkkiä tajuan olevani hankalassa tilanteessa. En tosiaan ehdi ruotsin tunnille ajoissa. Hetken käy mielessäni se tyypillinen ajatus: ei tämä ole minun koirani. Ei minun vastuullani. Mutta jos minun koirani juoksisi vauhkona ympäri ruuhkaista risteystä, enkö toivoisi jonkun ottavan sen kiinni?
Koira tosiaan on vauhko. Se tempoo ympäriinsä ja saan käyttää kaiken voimani, ettei se pääse karkuun. Se jäisi varmasti auton alle. Minulle tulee hiki pakkasesta huolimatta.

Mäkeä alas tulee mies pyörällä. Hän katsoo hetken minua ja koiraa. Kerkeän toivoa, että omistaja on saapunut.
- Onko tuo sinun koirasi? hän kysyy.
- Ei, minä vastaan taas. Olen melkein polvillani lumessa.
- Minä ehkä tiedän kenen se on. Tai siis miltä alueelta.
- Oi mahtavaa, minä sanon.
- Voisitko viedä sen sinne? Minun pitäisi keretä kouluun.
- No en. Minun pitää keretä töihin.
- Ai, minä sanon turhautuneena. Eikö meillä kaikilla olisi kiire?
- Katso onko siinä numero, mies sanoo.
Se ei ole mitenkään helppo tehtävä. Koira pyörähtää noin viisikymmentä kertaa ympäri ja kiskoo pantaa. Mies katsoo tyynenä pyörästä selästä painiani. Sapettaa. Lopulta saan kiinni metallilaatasta.
- On siellä numero!
- Hienoa! Soitapa siihen, mies sanoo, yhä pyöränsä selästä.

Samassa panta pyörähtää sormissani ja koira juoksee kuin ammuttuna tien yli. Olen kerennyt näppäillä vain kaksi numeroa.
- Oi joi. Nyt se karkasi, mies toteaa tarpeettomasti. Valot vaihtuvat, eikä kumpikaan meistä pääse koiran perään. Sormiani kirvelee pettymyksestä. Mies jatkaa toiseen suuntaa, minä lähden koulua kohti valojen vaihtuessa. Koirasta ei näy jälkeäkään.

En voi estää itseäni etsimästä koiran jälkiä lumesta. Mutta tiedän sen turhaksi. Koululleni on yli kilometrin matka. Koira on voinut juosta mihin tahansa sen kilometrin säteellä, teistä piittaamatta. En voi kuin lähettää pyyntöjäni ylöspäin ja toivoa, ettei siellä ole kiire.

Avatessani koulun oven se ihme tapahtuu: samainen koira juoksee minua vastaan. Koulun sisällä.
Toisen kerran saman aamun sisällä nappaan kiinni vauhkon koiran kaulapannasta. Kanslian ovi avautuu.
- Hyvä kun sait sen kiinni! Meinasimme juuri soittaa siitä rankkurille-
- Ei tarvitse! Sen pannassa on numero.

- Miten koira päätyi tänne?
- Se juoksi suoraan ovesta sisään. Joku laittoi sen ulos, mutta se tuli takaisin väen vängällä.

Tämä todella tapahtui eräs maanantai aamu. Koira pääsi turvallisesti omistajalleen samalla kun tein ruotsin sanakoetta toisessa luokassa.

Lego-ukko-soturi

Lego-ukko-soturi,

oot suurin sankarini.

Oot herkän naurun sotilas,

oot arjen panssarini.

On Cokis polttoaineesi,

tukikohtas trampoliini,

lenkkareis on voimasi,

lemmikkis on krokotiili.

Lego-ukko-soturi,

taasko maailman pelastat?

Surkeus jos uhkaa meitä,

sinä kyllä sen nujerrat.

Sinä uskot aina itseesi,

sinä uskot hyvyyteen.

Ei lego-ukko soturi

koskaan vajoa tylsyyteen.

Lego-ukko-soturi,

maailmaasi katselen.

Se on täynnä sankareita,

sulle sankari on jokainen.


Tämä on Niilolle <3

Shoppailun riemut

Marjaana pyörähtää vielä kerran ympäri.

- Mites se? Sehän näyttää hyvältä, Juuli sanoo.

- No… en tiedä. Tää on aika kireä vyötäröltä. Näytän ihan makkaralta.

- Etkä näytä, Juuli protestoi. Hän on melko valmis tekemään Marjaanasta makkaran, ellei tämä pian tee päätöstä.

- Mutta entäs tää väri, Marjaana pohtii. – Valkonen ei varmaan näytä kuvissa hyvältä.

- Ei kai sitten, Juuli puuskahtaa.

- Kokeile sitten sitä sinistä, Juuli yrittää. Mitä vain, kunhan ei enää tarvitse vaihtaa kauppaa.

- Mmm…

Marjaana hyräilee sovituskopissa. Juuli pohtii aikansa kuluksi, montako rakkoa hän on saanut jalkoihinsa.

- Tää on hyvä! Marjaana huudahtaa.

- Oi ihanaa, niin on, Juuli kannustaa. Vihdoin, vihdoin.

- Tai no…

- Mitä?

- Tää laskeutuu vähän hassusti selästä.

- Ai.

- Ja on vähän kalliskin.

- Mm.

- Jos minä kokeilen vielä uudestaan sitä punaista? Marjaana ehdottaa.

- Hyvä idea, Juuli huokaa. Hän ailkaa räplätä kännykkää.

- No tämä on jo parempi.

- Totta.

- Ja hyvän värinen.

- Niinpä.

- Mutta silti liian lyhyt. Reidet näyttää kamalan paksuilta.

- Totta.

- Enkä saa hiuksiakaan hyvin, kun pitää olla se tyhmä lakki.

- Etpä niin.

- Ja Henna on kuitenkin nätimpi! Ihan sama, vaikkei pidettäisi koko juhlia!

- Aivan.

- Tule Juuli. Minä sanon äidille, että on ihan turha pitää mitään ylppäreitä!

- Niinpä… Hei mihin sinä menet?

Ehkä se ei aukea.

Rautainen portti oli ruosteen runnoma. Sen nousi pitkälle hänen päänsä yläpuolelle, hipoen taivaita. Portin harjaa koristivat tasaisessa rivissä raskaat piikit. Kuolevan metallin haju kävi hänen nenäänsä. Se oli luotaantyöntävin paikka, jonka hän oli eläissään nähnyt.

    Hän ei silti saanut itseään kääntymään pois sen luota. Hän oli ollut matkalla jonnekin kävellessään sen ohi, mutta ei enää muistanut mihin. Eikä hän osannut jatkaa matkaa. Häntä ei vetänyt portin salaperäisyys tai kielletylle alueelle astumisen viehätys. Ei, häntä piti otteessaan puutarha portin takana. Se kuiski hänelle.

    Ääni oli hiljainen ja sanaton. Hän ei ollut edes varma, kuuliko hän sitä varsinaisesti. Mutta hän tunsi sen.

    Syvän vihreät köynnöksen kiemurtelivat portin tankojen lävitse, syleilivät ankaria pylväitä, riitelivät synkeän ruosteen kanssa. Puiden oksat kurottautuivat porttia korkeammalle, pienet punaiset kukat  roikkuivat muurin yli. Hänestä tuntui, että puutarha kurottautui häntä kohti, köynnökset venyivät ottaakseen hänetkin syleilyynsä, huumaava kukkien tuoksu ympäröi hänet. Hiljainen kuiske voimistui huminaksi hänen sisällään. Mutta eihän niin oikesti tapahtunut. Eihän?

    Kuin unessa hän huomasi laskevansa kätensä vanhalle kahvalle. Se oli miltei täysin ruosteen ja köynnöksen peitossa. Ehkä se ei aukeaisi.

    Hän nosti katseensa ja näki kauas portin taakse: hedelmäpuut, kukkaset, kivetyt polut, rungot, oksat, syvän vihreyden ja valon, joka siivilöityi paksun lehtikaton lävitse pieneen välkkyvään puroon.

    Portti loksahti auki helposti, kuin sitä olisi rasvattu joka päivä.

Citykani tietää.

Parkkipaikan laidalla, pensaikon suojassa Rusakko mussutti ihastuneena voikukan lehtiä. Voi miten onnekas minä olenkaan, se ajatteli. Se oli näet ehtinyt paikalle ensimmäisenä. Se upotti innostuneena pienen vaaleanpunaisen nenänsä multaan ja jyrsi kasvin miltei juurineen. Tunnollisena rusakkona se ei kuitenkaan unohtanut tarkkailla ympäristöään. Kaiken varalta. Sen pitkät ruskeat korvat kääntyilivät tasaisin väliajoin, kumpikin omaan tahtiinsa, etsien vihiä vaarasta tai mahdollisesta kilparuokailijasta. Jossain – turvallisen matkan päässä - köhi auton moottori, mehiläiset surisivat pensaikossa, ja jossain kaksi jänistä jutusteli hiljakseen.

     Hetkinen.

     Rusakko käänsi molemmat korvansa pulisijoita kohden. Toden totta, jotkut siellä juttelivat. Rusakko nousi takakäpälöilleen ja nuuhkaisi. Ei jäniksiä. Vaan citykaneja. Uh, Rusakko ajatteli itsekseen. Ehkä hän voisi hiipiä pois vähin äänin. Ei, myöhäistä. Toinen niistä oli jo huomannut hänet.

- Hei rusakko! toinen citykaneista huikkasi. – Tulepa katsomaan esitystä.

      Rusakko loikki kanien rinnalle, yrittäen näyttää sulavalta. Citykanien kanssa piti aina olla vähän varpaillaan. Ne kun olivat niin ollakseen.

- Millainen esitys täällä on menossa? Rusakko kysyi uteliaana.

- Ajotunti.

- Toinen kerta.

- Yleensä ovat jo liikenteessä. Mutta kaveri on tumpelo, siksi se hikoilee niin paljon.

- Ei, vaan koska on kuuma.

- Ei, kyllä tämä on jännitysperäistä.

   Johtui hikoilu mistä tahansa, nyt Rusakko todella haistoi pistävän hien. Se sai hänen hälytyskellonsa soimaan ja laukaisi halun paeta.

- Täällä on ihmisiä! Äkkiä, piiloon! Rusakko huuhdahti.

- Ei tässä nyt mitään paniikin aihetta ole, toinen citykaneista totesi. – Nehän ovat autossa.

Sehän tässä pelottaakin, Rusakko ajatteli, mutta ei kehdannut käyttäytyä kuin mikäkin jänishousu citykanien seurassa. Kanit katsoivat tiiviisti parkkipaikalla puksuttavaa autoa ja nyökkäilivät asiantuntevasti. Rusakko kokeili samaa. Hän tunsi itsensä ääliöksi.

- Mitä tässä nyt siis oikein tapahtuu? Siis tällä… autotunnilla?

- Opettelevat ajamaan.

- Siis hallitsemaan ja ohjaamaan ajokkia, siis autoa.

- Siis… nekö eivät osaa sitä valmiiksi… Tai että pitääkö sitä jotenkin ohjata?

   Citykanit kääntyivät katsomaan kummissaan Rusakkoa. Kumpikaan ei kuitenkaan ääneen halveksunut hänen tietämättömyyttään.

- Auto ei ole elävä, kuten kai tiedät. Ihmiset ohjaavat sitä, ja tässä nyt keskenkasvuista ihmistä opetetaan sellaista ohjaamaan.

- Jaha. Ja kuka tässä nyt opettaa?

- Isä opettaa poikaa. Opetuslupalaisia. Myös ammattilaiset opettavat, ja paljon säännöllisemmin, mutta viihdearvo on silloin huomattavasti pienempi.

- Kuinka näin?

- No… Ihmisten konfliktit ovat mahdottoman viihdyttäviä.

- Erittäin.

- Meillä on tässä pieni veto, koska isän pinna palaa.

- Ja koska poika saa auton liikkeelle sammuttamatta sitä.

   Rusakko alkoi nyt myös seurata autoa. Toden totta: se heräsi eloon, hurisi hetken lupaavasti, ja nytkähti sitten surullisesti sammuksiin. Ja se toistui ja toistui. Rusakko näki hien valuvan pojan punakoita poskia pitkin.

- Oi joi. Mistä tuo johtuu? Rusakko kysyi.

- Minusta poika nostaa kytkimen liian nopeasti, mutta tuon mielestä se ei paina tarpeeksi kaasua.

- Tai sitten se johtuu siitä, että auto on diesel. Vaikeampi käynnistää.

- Ei vaan bensa.

- Diesel.

- Bensa.

- Diesel.

- Äh, käytä nenääsi!

- Pahus, oikeassa olet.

   Rusakko ei ymmärtänyt tästä mitään, mutta seurasi jännittyneenä uutta lupaavaa yritystä.

- Oi, nyt näyttää hyvältä!

   Hitaasti auto ryömi eteenpäin, ja pysyi kuin pysyikin käynnissä. Rusakko ja kaniinit hihkuivat riemusta. Sekä isän että pojan kasvoille levisi helpottunut virne. Auto alkoi hitaasti ajaa nykivää kahdeksikkoa citykanien selvittäessä kutakin tilannetta Rusakolle.

- Nyt se vaihtaa kakkoselle.

- Mitä se tarkoittaa? Rusakko kysyi.

- Että auto kulkee lujempaa.

- Tähän suuntaan?!

   Samassa auto ampaisi pitkäkorvaista yleisöään päin. Rusakko parkaisi kauhusta, ja juoksi, minkä pitkistä koivistaan pääsi parkkipaikan poikki.

- Rusakko, EI! toinen citykaneista huudahti sen perään. Kaartava auto jarrutti kirskuen, pysähtyen juuri ennen Rusakon hännän typykkää.

- Tun kani! punakka poika karjaisi säikähtäneenä.

- Älä kania syytä. Eivät ne meidän ajotuntia osaa varoa, pojan isä rauhoitteli. Toinen citykaneista tuhahti paheksuvasti.

- Ei kani vaan rusakko!