Kärähtää

Mua ärsyttää,
koht räjähtää.
En suostu enää lähtemään,
en kouluu, töihi mihinkää.
Älä komenna mua! Oon väkkäräpää!
Kohta lentää ärräpäät.
Älä jaksa aina lässyttää.
En tahdo, en haluu.
Onks pakko, jos ei haluu?
Juoksen pois,
lähen lätkimään,
meen pöydän alle pärisemään,
kähisemään,
ärisemään.
Kohta hermot kärähtää,
joka suoni tykyttää,
kosahtaa,
posahtaa,
hajoo mun pää.

Nyt stop! Ei toimi näin.
Ei hermostua saa, vaikka väsyttää.
En voi leikkiä enää
kärttystä lasta.
Kuka mut pelastais aikuistumasta?

Kirsi näki kaiken

- Tänään on se päivä! isä huudahti keittiössä.

Säikähdin niin, että meinasin pudota tuoliltani. Sydän alkoi hakata, aivot kuumeisesti miettiä poispääsyä. Kylmä hiki ilmestyi kalvoksi iholleni kuin olisi ollut siinä odottamassa tätä nimenomaista ilmoitusta.

Se on se päivä, jota inhoan. Päivä jonka uhan kasvaessa muutun säikyksi kuin albiino kaniini. Päivä joka riistää minulta kaikki ylpeyteni rippeet ja sosiaalisen asemani. Päivä, jona tunnen lamaannuttavaa myötähäpeää isääni, ukkiani, sisaruksiani ja ennen kaikkea itseäni kohtaan.

Cittarin kahvitarjous päivä.

Isä ja ukki eivät voi vastustaa sitä. Se on heidän joulunsa, uusivuotensa, juhannuksensa, synttärit ja hääpäivät päälle, kaikki samassa Juhlamokka paketissa. Kun puolisen vuotta edellisestä kerrasta on kulunut, alkaa armoton alennuslehtien kyttäys. Yleensä osaan ennakoida merkit ja varautua henkisesti. Nyt olin unohtanut.

Isä kolisteli portaat ylös. Minulla oli ratkaisevat seitsemän sekuntia aikaa keksiä pätevä tekosyy livistää. En ehtinyt.

- Cittarissa on kahvi tarjouksessa! isä pauhasi. Niinkö?

- Soita Valtterille. Ja käske tuomaan Minna myös. Nyt tarvitaan kaikki apuun, hän jatkoi.

- Soitan! ilmoitin vähän innostuneempana. Valtteri inhoaisi minua tämän takia. Mutta meillä nyt on tapana pistää muut kärsimään yhdessä. Sitä paitsi Minnan – Valtterin tyttökaverin - piti oppia suvun tavoille.

Luulisi kahvin ostamisen tarjouksesta olevan helppo tehtävä. Tarkoitushan on ostaa ainakin puolenvuoden kahvit kerralla tai niin paljon kuin jaksaa kantaa. Kaikki halvan kahvin ystävät tietävät kuitenkin, että matkaan liittyy yksi mutka: kahvia on kaksi pakettia per talous. Niinpä yksinkertaisesta kauppareissusta on meillä muodostunut tarkkaan suunniteltu, testattu ja aikataulutettu operaatio rikkoa ehkäpä maailman turhinta sääntöä.

Minna ja Valtteri saapuivat parinkymmenen minuutin päästä. Valtteri näytti siltä, kuin olisin pistänyt hänet syömään keittoa kertomatta, että joku oli sylkäissyt siihen, mutta Minna vaikutti innostuneelta. Se reppana ei tiennyt, miten älyttömäksi tämä saattaisi mennä. Ahtauduimme kaikki kolme piskuisen Toyotamme  takapenkille ja lähdimme kohti ensimmäistä kolmesta Cittarista. Minna piti sitkeää, iloista yksinpuhelua koko matkan, mutta minä ja Valtteri olimme päättäneet pitää yhdessä kurjaa.

Ukki jätti auton avaimet isälle ja luikahti ovesta. Minna meinasi lähteä ryömimään takapenkiltä perään.

- Älä vielä mene. Meidän pitää mennä yksi kerrallaan, isä valisti.

- Ai, Minna sanoi. – Miksi?

- Koska muuten joku näkee, että me ollaan samaa porukkaa, Valtteri mutisi.

- Kukaan ei onneksi näe, että me istutaan samassa autossa, minä sanoin. Isä mulkaisi minua pahasti. Minä menin seuraavana.

Käytävä oli tupaten täynnä. Kahvi hyllyn luo sai melkein uida. Sen yläpuolella luki kissan kokoisin kirjaimin: KAKSI PAKETTIA KOTITALOUTTA KOHDEN. Otin kiltisti kaksi pakettia ja hiivin kassalle. Eri kassalle kuin ukki.

Kiikutimme kaikki yksitellen saaliimme autoon ja jatkoimme seuraavalle kaupalle. Toisen reissun jälkeen Minna oli vihdoin tajunnut, ettei hyvä tuuli pelastanut ketään siltä älyttömyydeltä ja oli liittynyt murjotuskerhoon. Isä ja ukki kinastelivat puoli leikillään, kuinka monta pakettia ukki saisi.

Parin tunnin jälkeen – kun urakan vihdoin oli loppusuoralla – minut valtasi paha aavistus. Viimeinen Cittari oli iltapäiväruuhkan turvottama. Jonot olivat niin pitkät, että jouduin valitsemaan omani arpapelillä – en kaavan mukaisesti. Keskityin rapsuttamaan toisen kahvipaketin kulmaa, kun aavistukseni ruumiillistui.

 - Moi! kassaneiti hihkaisi innostuneesti. Ei niin kuin taitava asiakaspalvelija, joka jättää hyvän mielen. Vaan niin kuin ihminen, jonka kanssa on ollut kuusi vuotta rinnakkaisluokalla ja johon äkkiä törmää kassalla. Niin kuin Kirsi.

- Moi. Sähän olet täällä töissä. Vaikka koulut on alkanut, mumisin muistellen, kuinka iloisesti yllättynyt ilme luodaan. Mietin tiesikö Kirsi, etten minä juonut kahvia. Mistä se sen muka tietäisi?

- Joo kävi hyvä mäihä. Sain jäädä vielä viikoksi. Maksatko kortilla? Eikö? Valtteri muuten kävi kanssa. Ostamassa kahvia, Kirsi jatkoi hymyillen. En vieläkään tiedä, miksen vain painanut päätäni ja maksanut hiljaa.

- Juu. Äiti taisi lähettää sen ja isä minut. Hassu juttu, kuulin sönköttäväni. Samassa tajusin, että Valtteri ja Minna seisoivat ukin kanssa kassan päässä minua näkemättä. Painoin pääni nyt sitäkin painokkaammin ja yritin löytää kolikoita.

- Mm-m. Teidän isä taisi lähteä vielä varmistamaan, Kirsi sanoi vakavana. Isä katseli muina miehinä iltalehtien otsikoita saman jonon perällä.

- Niin kai, minä totesin ja survaisin sittenkin korttini lukijaan.

Samassa kassojen takaa kuului rymähdys. Käännyin katsomaan nähdäkseni ukkini, Valtterin ja jonkun vieraan naisen pitkin pituuttaan käytävällä kahdeksan kahvipaketin kanssa. En tiedä pysähtyivätkö kaikki oikeasti katsomaan, mutta siltä minusta tuntui. Kirsin hyväksi on sanottava, että hän nauroi hyvin hiljaa. Isä maksoi ostoksensa ja menimme näkyvästi kahdentoista kahvipakettimme kanssa autoon.

Kummallisinta on kai, ettei mitään tapahtunut. Minä selvisin julkisesta nöyryytyksestä, jopa siitä, että Kirsi koulussa totesi hilpeästi, että ”teillä vissiin sitten juodaan kahvia.” Isä ja ukki eivät selvinneet yhtä hyvin. He olivat vuosia hakeneet elämäänsä jännitystä kahvia ostamalla, ja nyt kävi ilmi, ettei kiinni jäämisestä seurannutkaan mitään. Heidän piti keksiä uusi harrastus.

Näinkin syvällisellä aiheella potkaistiin käyntiin blogini syksy :) Tervetuloa kaikki uudet ja tervetuloa takaisin uskolliset kuusi lukijaani! (Ja erityisesti nekin jotka eivät jätä jälkiä.)