Keltainen gerbera

- En nyt halua valittaa, Juuso aloittaa, - mutta te naiset teette tämän kamalan vaikeaksi.

- Mitenkä niin? Vilma kysyy viattomasti.

- Miksi kukkia pitää ostaa? Tai että.. miksei niitä voi hakea vaikka jostain tiensivusta?

- Hyvä idea! Minkäs tien sivuun mennään? Näin syyskuussa kasvaa todella hyviä heiniä!

Juuso pyöräyttää silmiään.

- Muotoillaan uudestaan. Miksi hemmetissä teille naisille pitää ylipäätään olla kukkia?

- Korjaas ihan ensin tuo ”te naiset”. Minä olen täällä auttamassa sinua – on muuten uskomatonta, että et viitsi tehdä tätä yksin. Ja siksi, että se on kohteliasta ja se on helppo tapa huomioida. Ellet aikonut alkaa askarrella korttia?

- Ei tässä ole mistään viitsimisestä kyse. Ei missään ole ohjeita, miten siellä toimitaan.

- Sehän selviää kohta, Vilma hihkaisee ja työntää raskaan lasioven auki. Vastaan leyhähtää se kummallinen kukkakaupan tuoksu. Juuso nyrpistää nenäänsä.

- No niin. Mikäs on sen lempi väri, Vilma aloittaa. Juuso miettii hetken tuskastunut ilme kasvoillaan.

- Ehkä.. vihreä? Eikö? No… keltainen?

- Se kuulostaa jo paremmalta. Siitä vain valkkaamaan. Hyvä. Ja sitten kassalle!

- Onpas siinä kummallinen poika kun uskaltaudut kukkakauppaan. Kyllä tyttöystävä on varmaan iloinen, kassa hymyilee.

- Ei se ole millekään tyttöystävälle, Juuso sanoo mutisten. – Vaan äidille. Se täyttää viisikymmentä.

- No, oliko kamalaa? Vilma utelee.

- Oli. Melkein pyörryin.