Robin Hood

-Hei pupu! Eiku jänis! Eiku kani! Orava? Ei! Eiku mikä sä oot? Hei pupu! Eiku..!
Rusakko ponkautti nopeassa tahdissa korvansa ensin ylös ja sitten alas. Ääni kantautui jankkaavana vihreältä  puutarhatuolien reinustamalta ruohotilkulta. Metsän kätköistä alue näytti epäilyttävän avaralta. Suorastaan riskialttiilta. Hän oli huolehtinut maastoutumisestaan kunnolla, edennyt vain pitkässä heinikossa, mutta tuo hakkuva otus oli selkeästi vainunnut hänet. Hankalia nuo koirat.
-Jänis! Tuu tänne. Mul on niinku tylsää. Mikä sä oot? Oot sä pupu?
Rusakko nousi takajaloilleen vilkaistakseen haukkujaa. Se oli aika iso, mutta hyvin pörröinen. Ei mitenkään vaarallisen näköinen. Yllättävää.
-Tu..tule sinä tänne! Jos on asiaa, Rusakko huudahti ja painui äkkiä matalaksi. Mikä häntä vaivasi?
- Eiku mä oon niinku kiinni.
Rusakko hiipi pihan laidalle. Koira oli todentotta pitkässä hihnassa. Ihmeellisen rohkeudenpuuskan saattelemana Rusakko uskaltautui nurmelle. Miten pehmeää.
- Ei vitsi! Oot sä niinku jänis? Anna mä haistan. Anna mä pliis haistan! koira aneli. Rusakko ponnahti varovasti lähemmäs haisteltavaksi. Kirsun nuuskutus sen ympärillä sai sen sydämen hakkaamaan.
-Älä syö, ole kiltti! Rusakko parahti.
- Ai. Emmä niinku syö jäniksii ku raksuja. Oot sä jänis?
- Minä olen Rusakko, Rusakko esitteli itsensä ja hypähti helpottuneena hihnan ulottumattomiin.
- Ai. Kato mitä mä osaan! koira hihkaisi ja alkoi rapsuttaa itseään pontevasti korvan takaa.
-Tuon minäkin osaan, Rusakko totesi tyytyväisenä ja rapsutti perässä.
- Wau! Sit mä osaan istuu ja noutaa ja kierii, kato!
Rusakko seurasi kohteliaasti hurraten vierestä, kun koira kieri nurmikko pöllyten.
- Ja sit ku mä teen niin niin mun ihmiset antaa mulle niinku raksuja. Onks sulla raksuja? Hei mikä sun nimi on?
-Nimi? Rusakko..? Rusakko vastasi hämmentyneenä puhetulvasta.
- Eiku sä oot rusakko ja mä oon niinku koira tai pentu ja sit mun nimi on niinku Petu tai Pertsa tai Peba ja joskus se on vissiin Ei. Nimi on niinku sellanen minkä mun ihmiset antaa. Niilläki on sellaset.
- Ei rusakoilla ole nimiä. Eikä jäniksillä tai kaneillakaan. Tai pupuilla.
- Meidän pupulla on nimi! Sen nimi on Robert. Vitsi Robert on hieno nimi. Mäki haluisin olla Robert.
Rusakko nyökkäsi myöstyvästi. Robert oli hieno nimi.
-Missä sun ihmiset on?
- Ei minulla ole ihmisiä. Minä asun metsässä, rusakko selitti epävarmana. Olikohan kamalan nolo asia, ettei ollu "omia ihmisiä"?
-Wau. Sä oot sit sellanen seikkailija, Petu henkäisi.
- Se...Se riippuu siitä mitä tarkoitat seikkailijalla, Rusakko vastasi.
- No silleen et nukkuu ulkona ja syö muuta ku raksuja ja saa varoo kaikkee. Niinku Robin Hood sillä videol. Paitsi se oli kettu...
-Hmm.. sitä minä kyllä teen. Aikalailla, Rusakko totesi yllättyneenä.
- Wau, Petu henkäisi.
-...Seikkailurusakko. Mäki haluisin seikkailla. Mut mä tykkään raksuist. Ja videoist.
Kuin huomaamattaan Rusakko kohensi pientä ryhtiään. Sen viiksikarvat värisivät tyytyväisyydestä. Seikkailurusakko.
- Hei kerro mis sä oot seikkaillu?
Rusakko mietti kuumeisesti. Hän tahtoi kertoa jonkin hyvän tarinan palkitakseen ylöisönsä. Tottapuhuen, Rusakko ei ollut mikään tarinan kertoja.
- No.. Kerran olin seuraamassa ajotuntia.
Samassa talon sisältä kuului ihmisen huudahdus. Rusakko painui Petun taakse.
- Woi witsit mun pitää mennä. Mut tuu sit kertoo miten sä seikkailet jooko? Petu aneli häntä viuhtoen.
-Kyllähän minä ...voisin.
- Okei. Moikka seikkailurusakko! Petu hihkaisi ja katosi ovelle. Rusakko pomppi hämmentävän tyytyväisyyden valtaamana pois. Vai seikkailurusakko.