Sävel.

Ensin on sävel. Se on valonsäde tai lanka, mielessäni kirkas ja korkea, hajanainen.  Annan ilman kulkea. Mielessäni pääni on kuin huone, täynnä holvikaaria ja käytäviä. Koputtelen seiniä vuorotellen, kuulostelen, missä ilma kulkee. Minne valonsäde osuu. Missä kaikuu. Ilma kulkee taas. Ensin ulos puhaltaen, sitten hiljaa sisään, selkään, keuhkoihin, pohjaksi vatsaan, kaikuviksi seiniksi. Ilma virtaa vielä. Jännitän uudelleen ja uudelleen, etsin valoa. Sitten äkkiä kaikki loksahtaa paikoilleen: ilma virtaa esteettä, sävel kulkee lävitseni kuin valo joka kimpoaa peilistä peiliin huoneen läpi, kirkkaana, ehyenä, katkeamatta. Avaan suuni. Ja laulan.