Ei ole vielä aamu

Vielä on niin pimeää. Puiden huojuvat varjot erottuvat himmeinä nukkuvaa taivasta vasten. Sammutan vedenkeittimen, enne kuin se kerkeää ujeltaa. En halua herättää niitä. 

Lehti tuoksuu vielä musteelta. Postinjakaja tuli käytävässä vastaan, ja antoi sen suoraan käteen. Minun vuoroni loppuu, kun hänen vasta alkaa. Avaan lehden, mutta en vielä saa luetuksi. On niin kaunis hämärä. En halua sytyttää valoja.

Laitan teetä liesituulettimen valossa. Asetan kupin lehden keskelle, kädet sen ympärille. Melkein tuli jo lunta. Ulkona tuoksui siltä. Erotan jo ikkunan takana roikkuvat märät lehdet. Katuvalojen oranssi kajo loistaa talojen takana. Muttei meidän kadulla. On vain sinistä.

Makuuhuoneesta kuuluu unista hengitystä. En halua häiritä niitä. Kertoa, että pian on aamu.

Uni painaa takaraivoa. Mutta mieli on kirkas, tyhjä ja levollinen. Tee leviää lämpimänä kehooni. Kaikki muu antaa periksi, mutta silmät ovet vielä valppaina. Rusakko ylittää  kadun, varjosta varjoon.

Herätys soi. Sänky narahtaa kääntyvän kehon painosta. Kuuluu syvä huokaus. Nytkö jo?

Valot räpsähtävät päälle.

- Hyvää yötä, hän sanoo.

- Hyvää huomenta, minä hymyilen.

Sulaa, sulaa!

Oi ihanaa: jäätelöö. Tötterö on viileä, melkein väreilee koko tuutti. On niin lämmin. Hiki muhii hiusten alla. Kun ne saisi auki. Oi! Se on ihanaa. Kylmää. Löysää. Makeaa. Valkoista. Valuu, valuu, kättä pitkin. Kyynärvarteen, nuolen pois. Sisko tarjoaa paperia. Meni jo. Ja housuillekin. Nyt pyyhitään. Ei, nyt sulaa toiselta reunalta, sormia palelee, vaihdan kättä. Höh. Vasemmalla kädellä on vaikeampi syödä. Vaan on se hyvää, hymyilyttää. Naamaakin palelee, leuka valuu jätskistä. No pyyhitään vaan. Ja nenäkin kanssa. Nyt maistuu jo vohveli. Hyvää sekin.

Keltainen gerbera

- En nyt halua valittaa, Juuso aloittaa, - mutta te naiset teette tämän kamalan vaikeaksi.

- Mitenkä niin? Vilma kysyy viattomasti.

- Miksi kukkia pitää ostaa? Tai että.. miksei niitä voi hakea vaikka jostain tiensivusta?

- Hyvä idea! Minkäs tien sivuun mennään? Näin syyskuussa kasvaa todella hyviä heiniä!

Juuso pyöräyttää silmiään.

- Muotoillaan uudestaan. Miksi hemmetissä teille naisille pitää ylipäätään olla kukkia?

- Korjaas ihan ensin tuo ”te naiset”. Minä olen täällä auttamassa sinua – on muuten uskomatonta, että et viitsi tehdä tätä yksin. Ja siksi, että se on kohteliasta ja se on helppo tapa huomioida. Ellet aikonut alkaa askarrella korttia?

- Ei tässä ole mistään viitsimisestä kyse. Ei missään ole ohjeita, miten siellä toimitaan.

- Sehän selviää kohta, Vilma hihkaisee ja työntää raskaan lasioven auki. Vastaan leyhähtää se kummallinen kukkakaupan tuoksu. Juuso nyrpistää nenäänsä.

- No niin. Mikäs on sen lempi väri, Vilma aloittaa. Juuso miettii hetken tuskastunut ilme kasvoillaan.

- Ehkä.. vihreä? Eikö? No… keltainen?

- Se kuulostaa jo paremmalta. Siitä vain valkkaamaan. Hyvä. Ja sitten kassalle!

- Onpas siinä kummallinen poika kun uskaltaudut kukkakauppaan. Kyllä tyttöystävä on varmaan iloinen, kassa hymyilee.

- Ei se ole millekään tyttöystävälle, Juuso sanoo mutisten. – Vaan äidille. Se täyttää viisikymmentä.

- No, oliko kamalaa? Vilma utelee.

- Oli. Melkein pyörryin.

2001!

Vähän hölmä syy juhlia, mutta juhlin kuitenkin: 2001 sivunkatselua! :)

There are no more plates

Harjoittelen tässä samalla kirjoituksiin ja kirjoitan tänään poikkeuksellisesti englanniksi :) enjoy!


There's a girl in a corner of the library, sobbing. What's the matter with teenagers these days? Coming to library to sob, Fred thinks to himself. He looks at the pathetic sight for a while before deciding to go to talk to her.

- My darling girl. Are you just crying over your geography book? he asks the girl.
- Yes. I think I am, she answers, still sniffling.
- Well, whether you've just read that pandas are dying out or you're just very, very emotional, Fred says smiling.
- No sir, she says trying to smile back. - I'm in high school!
Her voice breaks at the last two words and she starts to sob again, slightly hysterically.
- I don't understand, Fred says patiently. The girl breaths slowly couple times and calms down.
- Well, we're having our final exams in few weeks from now and everybody's freaking out a bit. It's quite normal, she whispers.
- So you decided to come here to.. cry out?
- No.. I came here to read geography. I'm not crying for the tests at all actually.
- So why then?
- Well... It's quite silly. You see, I was coming here and on my way I stopped to this store to buy some plates. There are these beautiful plates I'm collecting for the time I'll move out, and I heard that they've stopped making them. I've only got four plates and I needed four more - you do nothing with just four plates - and... and they told me that they're sold out!
- And that's when you started crying?
The girl shakes her head with her lips trembling.
-No. I said "Oh that's too bad. Thank you anyway ma'am." And I came here. Then I started to read about children who have HIV and malaria and no place to live or water or food, let alone plates to eat it from. And that's when I started crying.
- Well I was right then. You are emotional, Fred says.
- I guess I am. And tired, she says, finally smiling.
- What's your name? she asks.
- I'm Fred.
- Thank you Fred. You made me feel a lot better.
- That's alright. Usually talking helps. What's your name?
- Abigail, she says and shakes his hand.
- It was nice meeting you Abigail. Good luck with your exams!
- Thaks, Abigail says, sniffs a bit, and then keeps on reading.

Kärähtää

Mua ärsyttää,
koht räjähtää.
En suostu enää lähtemään,
en kouluu, töihi mihinkää.
Älä komenna mua! Oon väkkäräpää!
Kohta lentää ärräpäät.
Älä jaksa aina lässyttää.
En tahdo, en haluu.
Onks pakko, jos ei haluu?
Juoksen pois,
lähen lätkimään,
meen pöydän alle pärisemään,
kähisemään,
ärisemään.
Kohta hermot kärähtää,
joka suoni tykyttää,
kosahtaa,
posahtaa,
hajoo mun pää.

Nyt stop! Ei toimi näin.
Ei hermostua saa, vaikka väsyttää.
En voi leikkiä enää
kärttystä lasta.
Kuka mut pelastais aikuistumasta?

Kirsi näki kaiken

- Tänään on se päivä! isä huudahti keittiössä.

Säikähdin niin, että meinasin pudota tuoliltani. Sydän alkoi hakata, aivot kuumeisesti miettiä poispääsyä. Kylmä hiki ilmestyi kalvoksi iholleni kuin olisi ollut siinä odottamassa tätä nimenomaista ilmoitusta.

Se on se päivä, jota inhoan. Päivä jonka uhan kasvaessa muutun säikyksi kuin albiino kaniini. Päivä joka riistää minulta kaikki ylpeyteni rippeet ja sosiaalisen asemani. Päivä, jona tunnen lamaannuttavaa myötähäpeää isääni, ukkiani, sisaruksiani ja ennen kaikkea itseäni kohtaan.

Cittarin kahvitarjous päivä.

Isä ja ukki eivät voi vastustaa sitä. Se on heidän joulunsa, uusivuotensa, juhannuksensa, synttärit ja hääpäivät päälle, kaikki samassa Juhlamokka paketissa. Kun puolisen vuotta edellisestä kerrasta on kulunut, alkaa armoton alennuslehtien kyttäys. Yleensä osaan ennakoida merkit ja varautua henkisesti. Nyt olin unohtanut.

Isä kolisteli portaat ylös. Minulla oli ratkaisevat seitsemän sekuntia aikaa keksiä pätevä tekosyy livistää. En ehtinyt.

- Cittarissa on kahvi tarjouksessa! isä pauhasi. Niinkö?

- Soita Valtterille. Ja käske tuomaan Minna myös. Nyt tarvitaan kaikki apuun, hän jatkoi.

- Soitan! ilmoitin vähän innostuneempana. Valtteri inhoaisi minua tämän takia. Mutta meillä nyt on tapana pistää muut kärsimään yhdessä. Sitä paitsi Minnan – Valtterin tyttökaverin - piti oppia suvun tavoille.

Luulisi kahvin ostamisen tarjouksesta olevan helppo tehtävä. Tarkoitushan on ostaa ainakin puolenvuoden kahvit kerralla tai niin paljon kuin jaksaa kantaa. Kaikki halvan kahvin ystävät tietävät kuitenkin, että matkaan liittyy yksi mutka: kahvia on kaksi pakettia per talous. Niinpä yksinkertaisesta kauppareissusta on meillä muodostunut tarkkaan suunniteltu, testattu ja aikataulutettu operaatio rikkoa ehkäpä maailman turhinta sääntöä.

Minna ja Valtteri saapuivat parinkymmenen minuutin päästä. Valtteri näytti siltä, kuin olisin pistänyt hänet syömään keittoa kertomatta, että joku oli sylkäissyt siihen, mutta Minna vaikutti innostuneelta. Se reppana ei tiennyt, miten älyttömäksi tämä saattaisi mennä. Ahtauduimme kaikki kolme piskuisen Toyotamme  takapenkille ja lähdimme kohti ensimmäistä kolmesta Cittarista. Minna piti sitkeää, iloista yksinpuhelua koko matkan, mutta minä ja Valtteri olimme päättäneet pitää yhdessä kurjaa.

Ukki jätti auton avaimet isälle ja luikahti ovesta. Minna meinasi lähteä ryömimään takapenkiltä perään.

- Älä vielä mene. Meidän pitää mennä yksi kerrallaan, isä valisti.

- Ai, Minna sanoi. – Miksi?

- Koska muuten joku näkee, että me ollaan samaa porukkaa, Valtteri mutisi.

- Kukaan ei onneksi näe, että me istutaan samassa autossa, minä sanoin. Isä mulkaisi minua pahasti. Minä menin seuraavana.

Käytävä oli tupaten täynnä. Kahvi hyllyn luo sai melkein uida. Sen yläpuolella luki kissan kokoisin kirjaimin: KAKSI PAKETTIA KOTITALOUTTA KOHDEN. Otin kiltisti kaksi pakettia ja hiivin kassalle. Eri kassalle kuin ukki.

Kiikutimme kaikki yksitellen saaliimme autoon ja jatkoimme seuraavalle kaupalle. Toisen reissun jälkeen Minna oli vihdoin tajunnut, ettei hyvä tuuli pelastanut ketään siltä älyttömyydeltä ja oli liittynyt murjotuskerhoon. Isä ja ukki kinastelivat puoli leikillään, kuinka monta pakettia ukki saisi.

Parin tunnin jälkeen – kun urakan vihdoin oli loppusuoralla – minut valtasi paha aavistus. Viimeinen Cittari oli iltapäiväruuhkan turvottama. Jonot olivat niin pitkät, että jouduin valitsemaan omani arpapelillä – en kaavan mukaisesti. Keskityin rapsuttamaan toisen kahvipaketin kulmaa, kun aavistukseni ruumiillistui.

 - Moi! kassaneiti hihkaisi innostuneesti. Ei niin kuin taitava asiakaspalvelija, joka jättää hyvän mielen. Vaan niin kuin ihminen, jonka kanssa on ollut kuusi vuotta rinnakkaisluokalla ja johon äkkiä törmää kassalla. Niin kuin Kirsi.

- Moi. Sähän olet täällä töissä. Vaikka koulut on alkanut, mumisin muistellen, kuinka iloisesti yllättynyt ilme luodaan. Mietin tiesikö Kirsi, etten minä juonut kahvia. Mistä se sen muka tietäisi?

- Joo kävi hyvä mäihä. Sain jäädä vielä viikoksi. Maksatko kortilla? Eikö? Valtteri muuten kävi kanssa. Ostamassa kahvia, Kirsi jatkoi hymyillen. En vieläkään tiedä, miksen vain painanut päätäni ja maksanut hiljaa.

- Juu. Äiti taisi lähettää sen ja isä minut. Hassu juttu, kuulin sönköttäväni. Samassa tajusin, että Valtteri ja Minna seisoivat ukin kanssa kassan päässä minua näkemättä. Painoin pääni nyt sitäkin painokkaammin ja yritin löytää kolikoita.

- Mm-m. Teidän isä taisi lähteä vielä varmistamaan, Kirsi sanoi vakavana. Isä katseli muina miehinä iltalehtien otsikoita saman jonon perällä.

- Niin kai, minä totesin ja survaisin sittenkin korttini lukijaan.

Samassa kassojen takaa kuului rymähdys. Käännyin katsomaan nähdäkseni ukkini, Valtterin ja jonkun vieraan naisen pitkin pituuttaan käytävällä kahdeksan kahvipaketin kanssa. En tiedä pysähtyivätkö kaikki oikeasti katsomaan, mutta siltä minusta tuntui. Kirsin hyväksi on sanottava, että hän nauroi hyvin hiljaa. Isä maksoi ostoksensa ja menimme näkyvästi kahdentoista kahvipakettimme kanssa autoon.

Kummallisinta on kai, ettei mitään tapahtunut. Minä selvisin julkisesta nöyryytyksestä, jopa siitä, että Kirsi koulussa totesi hilpeästi, että ”teillä vissiin sitten juodaan kahvia.” Isä ja ukki eivät selvinneet yhtä hyvin. He olivat vuosia hakeneet elämäänsä jännitystä kahvia ostamalla, ja nyt kävi ilmi, ettei kiinni jäämisestä seurannutkaan mitään. Heidän piti keksiä uusi harrastus.

Näinkin syvällisellä aiheella potkaistiin käyntiin blogini syksy :) Tervetuloa kaikki uudet ja tervetuloa takaisin uskolliset kuusi lukijaani! (Ja erityisesti nekin jotka eivät jätä jälkiä.)

Luonnoton loma.

Olen kelvoton rentoutuja. Keskittymiskykyni ei riitä siihen.

Kesäloma...

Rakkaat viisi lukijaani: olen kesälomalla kiireinen ja kirjoittelen vähän. Älkää huolestuko, vaan sinnitelkää syksyyn :) hyvää kesää!

Maanantai koira.

Kävelen Kypärämäkeä alas. Olen kerrankin ajoissa, nipin napin. Ja parempi onkin, sillä minulla on ruotsin sanakoe heti ensimmäisenä.
Mäen alla on mies kahden koiran kanssa. Toinen on suhteettoman iso toiseen verrattuna. Se näyttää erikoiselta.
Sitten huomaan, että tilanne on muutenkin erikoinen: isompi koira on irti. Tulen kohdalle, eikä koira reagoi minuun. Nappaan sen kaulapannasta kiinni. Hymyilen miehelle. Saatiimpa kiinni, ennen kuin ehti karkuun.
- Onko se sinun koira? mies kysyy. Hymyni hyytyy.
- Ei, ei ole.
- Ai, mies sanoo ja jättää minut koiran kanssa kaksin. Jään hölmönä katsomaan perään.

Äkkiä tajuan olevani hankalassa tilanteessa. En tosiaan ehdi ruotsin tunnille ajoissa. Hetken käy mielessäni se tyypillinen ajatus: ei tämä ole minun koirani. Ei minun vastuullani. Mutta jos minun koirani juoksisi vauhkona ympäri ruuhkaista risteystä, enkö toivoisi jonkun ottavan sen kiinni?
Koira tosiaan on vauhko. Se tempoo ympäriinsä ja saan käyttää kaiken voimani, ettei se pääse karkuun. Se jäisi varmasti auton alle. Minulle tulee hiki pakkasesta huolimatta.

Mäkeä alas tulee mies pyörällä. Hän katsoo hetken minua ja koiraa. Kerkeän toivoa, että omistaja on saapunut.
- Onko tuo sinun koirasi? hän kysyy.
- Ei, minä vastaan taas. Olen melkein polvillani lumessa.
- Minä ehkä tiedän kenen se on. Tai siis miltä alueelta.
- Oi mahtavaa, minä sanon.
- Voisitko viedä sen sinne? Minun pitäisi keretä kouluun.
- No en. Minun pitää keretä töihin.
- Ai, minä sanon turhautuneena. Eikö meillä kaikilla olisi kiire?
- Katso onko siinä numero, mies sanoo.
Se ei ole mitenkään helppo tehtävä. Koira pyörähtää noin viisikymmentä kertaa ympäri ja kiskoo pantaa. Mies katsoo tyynenä pyörästä selästä painiani. Sapettaa. Lopulta saan kiinni metallilaatasta.
- On siellä numero!
- Hienoa! Soitapa siihen, mies sanoo, yhä pyöränsä selästä.

Samassa panta pyörähtää sormissani ja koira juoksee kuin ammuttuna tien yli. Olen kerennyt näppäillä vain kaksi numeroa.
- Oi joi. Nyt se karkasi, mies toteaa tarpeettomasti. Valot vaihtuvat, eikä kumpikaan meistä pääse koiran perään. Sormiani kirvelee pettymyksestä. Mies jatkaa toiseen suuntaa, minä lähden koulua kohti valojen vaihtuessa. Koirasta ei näy jälkeäkään.

En voi estää itseäni etsimästä koiran jälkiä lumesta. Mutta tiedän sen turhaksi. Koululleni on yli kilometrin matka. Koira on voinut juosta mihin tahansa sen kilometrin säteellä, teistä piittaamatta. En voi kuin lähettää pyyntöjäni ylöspäin ja toivoa, ettei siellä ole kiire.

Avatessani koulun oven se ihme tapahtuu: samainen koira juoksee minua vastaan. Koulun sisällä.
Toisen kerran saman aamun sisällä nappaan kiinni vauhkon koiran kaulapannasta. Kanslian ovi avautuu.
- Hyvä kun sait sen kiinni! Meinasimme juuri soittaa siitä rankkurille-
- Ei tarvitse! Sen pannassa on numero.

- Miten koira päätyi tänne?
- Se juoksi suoraan ovesta sisään. Joku laittoi sen ulos, mutta se tuli takaisin väen vängällä.

Tämä todella tapahtui eräs maanantai aamu. Koira pääsi turvallisesti omistajalleen samalla kun tein ruotsin sanakoetta toisessa luokassa.

Lego-ukko-soturi

Lego-ukko-soturi,

oot suurin sankarini.

Oot herkän naurun sotilas,

oot arjen panssarini.

On Cokis polttoaineesi,

tukikohtas trampoliini,

lenkkareis on voimasi,

lemmikkis on krokotiili.

Lego-ukko-soturi,

taasko maailman pelastat?

Surkeus jos uhkaa meitä,

sinä kyllä sen nujerrat.

Sinä uskot aina itseesi,

sinä uskot hyvyyteen.

Ei lego-ukko soturi

koskaan vajoa tylsyyteen.

Lego-ukko-soturi,

maailmaasi katselen.

Se on täynnä sankareita,

sulle sankari on jokainen.


Tämä on Niilolle <3

Shoppailun riemut

Marjaana pyörähtää vielä kerran ympäri.

- Mites se? Sehän näyttää hyvältä, Juuli sanoo.

- No… en tiedä. Tää on aika kireä vyötäröltä. Näytän ihan makkaralta.

- Etkä näytä, Juuli protestoi. Hän on melko valmis tekemään Marjaanasta makkaran, ellei tämä pian tee päätöstä.

- Mutta entäs tää väri, Marjaana pohtii. – Valkonen ei varmaan näytä kuvissa hyvältä.

- Ei kai sitten, Juuli puuskahtaa.

- Kokeile sitten sitä sinistä, Juuli yrittää. Mitä vain, kunhan ei enää tarvitse vaihtaa kauppaa.

- Mmm…

Marjaana hyräilee sovituskopissa. Juuli pohtii aikansa kuluksi, montako rakkoa hän on saanut jalkoihinsa.

- Tää on hyvä! Marjaana huudahtaa.

- Oi ihanaa, niin on, Juuli kannustaa. Vihdoin, vihdoin.

- Tai no…

- Mitä?

- Tää laskeutuu vähän hassusti selästä.

- Ai.

- Ja on vähän kalliskin.

- Mm.

- Jos minä kokeilen vielä uudestaan sitä punaista? Marjaana ehdottaa.

- Hyvä idea, Juuli huokaa. Hän ailkaa räplätä kännykkää.

- No tämä on jo parempi.

- Totta.

- Ja hyvän värinen.

- Niinpä.

- Mutta silti liian lyhyt. Reidet näyttää kamalan paksuilta.

- Totta.

- Enkä saa hiuksiakaan hyvin, kun pitää olla se tyhmä lakki.

- Etpä niin.

- Ja Henna on kuitenkin nätimpi! Ihan sama, vaikkei pidettäisi koko juhlia!

- Aivan.

- Tule Juuli. Minä sanon äidille, että on ihan turha pitää mitään ylppäreitä!

- Niinpä… Hei mihin sinä menet?

Ehkä se ei aukea.

Rautainen portti oli ruosteen runnoma. Sen nousi pitkälle hänen päänsä yläpuolelle, hipoen taivaita. Portin harjaa koristivat tasaisessa rivissä raskaat piikit. Kuolevan metallin haju kävi hänen nenäänsä. Se oli luotaantyöntävin paikka, jonka hän oli eläissään nähnyt.

    Hän ei silti saanut itseään kääntymään pois sen luota. Hän oli ollut matkalla jonnekin kävellessään sen ohi, mutta ei enää muistanut mihin. Eikä hän osannut jatkaa matkaa. Häntä ei vetänyt portin salaperäisyys tai kielletylle alueelle astumisen viehätys. Ei, häntä piti otteessaan puutarha portin takana. Se kuiski hänelle.

    Ääni oli hiljainen ja sanaton. Hän ei ollut edes varma, kuuliko hän sitä varsinaisesti. Mutta hän tunsi sen.

    Syvän vihreät köynnöksen kiemurtelivat portin tankojen lävitse, syleilivät ankaria pylväitä, riitelivät synkeän ruosteen kanssa. Puiden oksat kurottautuivat porttia korkeammalle, pienet punaiset kukat  roikkuivat muurin yli. Hänestä tuntui, että puutarha kurottautui häntä kohti, köynnökset venyivät ottaakseen hänetkin syleilyynsä, huumaava kukkien tuoksu ympäröi hänet. Hiljainen kuiske voimistui huminaksi hänen sisällään. Mutta eihän niin oikesti tapahtunut. Eihän?

    Kuin unessa hän huomasi laskevansa kätensä vanhalle kahvalle. Se oli miltei täysin ruosteen ja köynnöksen peitossa. Ehkä se ei aukeaisi.

    Hän nosti katseensa ja näki kauas portin taakse: hedelmäpuut, kukkaset, kivetyt polut, rungot, oksat, syvän vihreyden ja valon, joka siivilöityi paksun lehtikaton lävitse pieneen välkkyvään puroon.

    Portti loksahti auki helposti, kuin sitä olisi rasvattu joka päivä.

Citykani tietää.

Parkkipaikan laidalla, pensaikon suojassa Rusakko mussutti ihastuneena voikukan lehtiä. Voi miten onnekas minä olenkaan, se ajatteli. Se oli näet ehtinyt paikalle ensimmäisenä. Se upotti innostuneena pienen vaaleanpunaisen nenänsä multaan ja jyrsi kasvin miltei juurineen. Tunnollisena rusakkona se ei kuitenkaan unohtanut tarkkailla ympäristöään. Kaiken varalta. Sen pitkät ruskeat korvat kääntyilivät tasaisin väliajoin, kumpikin omaan tahtiinsa, etsien vihiä vaarasta tai mahdollisesta kilparuokailijasta. Jossain – turvallisen matkan päässä - köhi auton moottori, mehiläiset surisivat pensaikossa, ja jossain kaksi jänistä jutusteli hiljakseen.

     Hetkinen.

     Rusakko käänsi molemmat korvansa pulisijoita kohden. Toden totta, jotkut siellä juttelivat. Rusakko nousi takakäpälöilleen ja nuuhkaisi. Ei jäniksiä. Vaan citykaneja. Uh, Rusakko ajatteli itsekseen. Ehkä hän voisi hiipiä pois vähin äänin. Ei, myöhäistä. Toinen niistä oli jo huomannut hänet.

- Hei rusakko! toinen citykaneista huikkasi. – Tulepa katsomaan esitystä.

      Rusakko loikki kanien rinnalle, yrittäen näyttää sulavalta. Citykanien kanssa piti aina olla vähän varpaillaan. Ne kun olivat niin ollakseen.

- Millainen esitys täällä on menossa? Rusakko kysyi uteliaana.

- Ajotunti.

- Toinen kerta.

- Yleensä ovat jo liikenteessä. Mutta kaveri on tumpelo, siksi se hikoilee niin paljon.

- Ei, vaan koska on kuuma.

- Ei, kyllä tämä on jännitysperäistä.

   Johtui hikoilu mistä tahansa, nyt Rusakko todella haistoi pistävän hien. Se sai hänen hälytyskellonsa soimaan ja laukaisi halun paeta.

- Täällä on ihmisiä! Äkkiä, piiloon! Rusakko huuhdahti.

- Ei tässä nyt mitään paniikin aihetta ole, toinen citykaneista totesi. – Nehän ovat autossa.

Sehän tässä pelottaakin, Rusakko ajatteli, mutta ei kehdannut käyttäytyä kuin mikäkin jänishousu citykanien seurassa. Kanit katsoivat tiiviisti parkkipaikalla puksuttavaa autoa ja nyökkäilivät asiantuntevasti. Rusakko kokeili samaa. Hän tunsi itsensä ääliöksi.

- Mitä tässä nyt siis oikein tapahtuu? Siis tällä… autotunnilla?

- Opettelevat ajamaan.

- Siis hallitsemaan ja ohjaamaan ajokkia, siis autoa.

- Siis… nekö eivät osaa sitä valmiiksi… Tai että pitääkö sitä jotenkin ohjata?

   Citykanit kääntyivät katsomaan kummissaan Rusakkoa. Kumpikaan ei kuitenkaan ääneen halveksunut hänen tietämättömyyttään.

- Auto ei ole elävä, kuten kai tiedät. Ihmiset ohjaavat sitä, ja tässä nyt keskenkasvuista ihmistä opetetaan sellaista ohjaamaan.

- Jaha. Ja kuka tässä nyt opettaa?

- Isä opettaa poikaa. Opetuslupalaisia. Myös ammattilaiset opettavat, ja paljon säännöllisemmin, mutta viihdearvo on silloin huomattavasti pienempi.

- Kuinka näin?

- No… Ihmisten konfliktit ovat mahdottoman viihdyttäviä.

- Erittäin.

- Meillä on tässä pieni veto, koska isän pinna palaa.

- Ja koska poika saa auton liikkeelle sammuttamatta sitä.

   Rusakko alkoi nyt myös seurata autoa. Toden totta: se heräsi eloon, hurisi hetken lupaavasti, ja nytkähti sitten surullisesti sammuksiin. Ja se toistui ja toistui. Rusakko näki hien valuvan pojan punakoita poskia pitkin.

- Oi joi. Mistä tuo johtuu? Rusakko kysyi.

- Minusta poika nostaa kytkimen liian nopeasti, mutta tuon mielestä se ei paina tarpeeksi kaasua.

- Tai sitten se johtuu siitä, että auto on diesel. Vaikeampi käynnistää.

- Ei vaan bensa.

- Diesel.

- Bensa.

- Diesel.

- Äh, käytä nenääsi!

- Pahus, oikeassa olet.

   Rusakko ei ymmärtänyt tästä mitään, mutta seurasi jännittyneenä uutta lupaavaa yritystä.

- Oi, nyt näyttää hyvältä!

   Hitaasti auto ryömi eteenpäin, ja pysyi kuin pysyikin käynnissä. Rusakko ja kaniinit hihkuivat riemusta. Sekä isän että pojan kasvoille levisi helpottunut virne. Auto alkoi hitaasti ajaa nykivää kahdeksikkoa citykanien selvittäessä kutakin tilannetta Rusakolle.

- Nyt se vaihtaa kakkoselle.

- Mitä se tarkoittaa? Rusakko kysyi.

- Että auto kulkee lujempaa.

- Tähän suuntaan?!

   Samassa auto ampaisi pitkäkorvaista yleisöään päin. Rusakko parkaisi kauhusta, ja juoksi, minkä pitkistä koivistaan pääsi parkkipaikan poikki.

- Rusakko, EI! toinen citykaneista huudahti sen perään. Kaartava auto jarrutti kirskuen, pysähtyen juuri ennen Rusakon hännän typykkää.

- Tun kani! punakka poika karjaisi säikähtäneenä.

- Älä kania syytä. Eivät ne meidän ajotuntia osaa varoa, pojan isä rauhoitteli. Toinen citykaneista tuhahti paheksuvasti.

- Ei kani vaan rusakko!

Marjapensaissa.

Mummolla on taas ne hyvät raitahousut. Nään ne pensaan alitse. Rapsutan ruohoa. Multaa menee ikävästi kynsien alle. Pyyhin käsiä housuihin. Ne ovat punaiset ja lyhyet. Polvet ovat nurmesta vihreät. Minun ei tarvitse pitää kenkiä kun ollaan omalla pihalla. Se on kivaa. Mutta piikkipensaiden lähelle ei saa mennä. Jos maassa on piikkejä.

   Mummo antaa minulle vadin. Että saan auttaa mummoa keräämään marjoja. Haluan auttaa. Vähän. Mutta sitten en jaksa. Kädet ovat kyynärvarsiin saakka sinisessä marjamehussa. Sormet ovat tahmeat. Niihin tarttuu lehtiä. Kun yritän hieroa niitä pois, ne tarttuvat toiseen käteen. Ja toiseen. Ja toiseen. Sitten pyyhin kädet housuihin. Paljon parempi. Mummo hymyilee minulle. Minä hymyilen takaisin. Silmät menevät sirrille, kun aurinko paistaa.

   Minä haluan syödä marjoja. Kerään niitä puskasta suoraan suuhun. Ne ovat punaisia ja makeita. Mummo tykkää mustista marjoista, mutta minä en. Suuhun menee myös lehtiä. Se on ikävää. Yritän kaivaa niitä pois, mutta käsien mukana suuhun menee lisää. Syön marjat omasta vadista. Nyt naamakin on tahmea. Ja siinä on lehtiä.
   Mummon ämpärissä ei ole lehtiä. Siellä on vain puhtaita marjoja. Menen kyykkyyn ämpärin viereen. Plop-plop-plop plo-poti-plot, marjat putoavat ämpäriin. Ämpäri on keltainen. Mummon ämpäristä on hyvä syödä. Lehtiä ei mene suuhun. Hiuksia menee naamalle ja pyyhin naamaani. Ja jatkan syömistä. Mummo hyräilee vieressä.

   Mummo hymyilee minulle taas ja minä hymyilen takaisin. Sitten mummo nauraa.

 - Sinulla on marjoja kulmakarvoissa saakka.

 - Ai, minä sanon ja pyyhin kulmakarvani tarmealla kädellä. Ja mummo nauraa taas. Minä nauran myös. Vaikka en kyllä tiedä mikä on hauskaa.

Lähtö.

Maito, appelsiinimehu ja pakastemarjat levisivät iloisesti keittiön lattialle. Vera heitteli lattialle sekaan perunoita. Hän ei uskaltanut särkeä maljakoita tai lautasia, jottei Hirviö heräisi. Pakkasessa oli vielä jäätelöä. Hyvä. Vera riisui huolellisesti sukkansa, asetti ne pöydälle turvaan ja polki jäätelön keittiön mattoon. Hirviö piti jäätelöstä. Suuttumus muuttui pikkuhiljaa hilpeydeksi. Hän pohti, mitä ehtisi vielä tuhota. Television ja tietokoneen piuhat hän oli sitonut valtavaksi solmuksi ja tunkenut ruokien tilalle pakastimeen. Viinipullon sisältö koristi valkoista sohvaa. Hän oli harkinnut naarmuttavansa parkettia, mutta siitä lähti hirveä meteli. Eikä hän halunnut asuntoa niinkään turmella, aiheuttaa vain valtavan sotkun.

   Vera tiesi, että hänen olisi kuulunut pelätä. Hän tiesi, mitä tapahtuisi, jos Hirviö heräisi. Pelko oli juurtunut häneen, tullut osaksi häntä kuin sydämen sivuääni. Mutta jokainen väsyy pelkäämään. Tukkiessaan viemäreitä hän tunsi vain syvää iloa. Mitä väliä sillä lopulta oli? Mitä pahempaa voisi enää käydä?

   Vessan peilikaappi oli täynnä pulloja. Vera kaatoi kaikki surutta sekaisin suihkun lattialle. Hän ei kaivannut niistä mitään mukaansa. Alimmalla hyllyllä oli siistissä rivissä viisi huulipunaa. Hirviö ei pitänyt mistään niistä. Vera pisti taskuunsa sen, jota Hirviö inhosi eniten ja kelasi loput auki katkaistakseen ne hiljalleen tulvivalle lattialle.

”…every beauty has to go out with an idiot...”,hän rallatteli itselleen. Hirviö oli laulanut sitä ivallisesti Veralle, kun Vera oli itkenyt. Olohuoneessa hän huomasi kirjahyllyn päällä kuvan heistä kahdesta parin vuoden takaa. Veran kasvoilla oli kuvassa onnellinen hymy. Hän sääli ja kadehti kuvan tyttöä. Kadehti sitä, joka ei ollut kokenut elämää Hirviön kanssa. Ja sääli, sillä tyttö ei tiennyt mitä oli edessä. Hän harkitsi hetken särkevänsä tai sotkevansa kuvan, mutta jätti sen sittenkin aloilleen. Tulkitkoon Hirviö sen miten halusi.

   Nahkareppu odotti eteisessä. Keittiössä ja kylpyhuoneessa tulviva vesi ei ollut vielä ehtinyt sinne saakka. Vera ei ottanut mukaansa mitään arvokasta, ei mitään, mitä Hirviö olisi kaivannut. Hänellä oli mukanaan vain vähän käteistä, jonka oli vaivoin saanut piilotettua Hirviöltä rasiaan jääkaapin taakse. Hirviön mielestä hänellä ei saanut olla omaa rahaa, omaa tilaa tai rauhaa. Se tutki kaikki hyllyjen välit ja sängyn aluset. Mutta tätä hän ei ollut löytänyt. Hän tunsi suurta voiton riemua.

   Vera pysähtyi eteisen peilin eteen laittaakseen huulipunaa. Hetken mielijohteesta hän kirjoitti peliin sanat ”Every beauty has to go out with an idiot.” Minä olen aikani lusinut.

   Ulko-ovella vapaus pyyhki hänen ylitseen. Se oli kevään ensimmäinen lämmin päivä.

Kärsimätön.

Laitoin veden kiehumaan. Odotellessa söin raakana sen pastan, joka minun piti keittää.

Juurikasvua.

- Sinä olet värjännyt tukkasi, minä sanon happamasti. Se on lyhyt ja musta ja näyttää pahoin pidellyltä nurmikolta. Sinä virnistät vastaukseksi. Ei sinun ole tarkoituskaan tykätä siitä. Sinä olet laiha: lapaluut pistävät mustan t-paidan selästä kuin piiloon taitellut siivet.

Sinä puhut vielä minulle, mutta se ei ole paljon. Olet kuin Pohjois-Korea: väliin lähetät petollisen iloista ja itsevarmaa kuvaa, mutta kun kysyn jotain väärää, vetäydyn muuriesi taakse puolustusasemiin. Keskustelu kanssasi on kylmää sotaa.

Kun kysyn, mitä teet ensi syksynä, katsot minua jään vakavana.

- Ei ne tällaista ota mihinkään. Ei minulla ole paikkaa täällä.

Minä olin joskus eksyksissä omassa elämässäni. Väärässä paikassa, väärässä ajassa ja väärien ihmisten ympäröimä. Niiden, jotka eivät minua tarvinneet. Silloin näin pulssin tykyttävän pienen korvasi yläpuolella, Ja tajusin, että vaikkei minulle koskaan muuta paikkaa olisikaan, olen ikuisesti sinun sisaresi. En koskaan antaisi sinun tehdä samoja virheitä kuin minä. En antaisi sinun luulla hetkeäkään, ettet ole tärkeä. Minä suojelisin sinua.

 Aina.

Ja siinä sinä seisot. Enemmän eksyksissä kuin minä ikinä. Mitä minä tein väärin?

Sinun katseesi on kuin peuran, joka on tahallaan kävellyt ajovaloihin. Aja vaikka päälle. Ei sekään tunnu miltään.

- Sinä olit ennen niin ihana poika. Niin valtavan ihana poika.

- Sitä ei ole enää, sinä sanot.

- Onpas! minä protestoin.

- Missä muka, sinä kysyt vakavana.

En minä tiedä. Mutta jossain sen on oltava.

- Sinulle tulee mahtava juurikasvu, minä sanon ja silitän päätäsi. Jos siellä jossain olisi kanelin värinen kihara.

Kilpikonna satu.

Tämä on satu Kilpikonnasta, jonka lempi hedelmä oli appelsiini. Tämä oli sinänsä erikoista, sillä Kilpikonna ei ollut eläissään appelsiinia nähnytkään.

   Kaikki alkoi siitä, kun Kilpikonnan hyvä ystävä Apina tuli häntä tapaamaan.

- Nyt saat maistaa parasta ruokaa, jonka tiedän: salaattia! Kilpikonna kertoi ylpeänä Apinan istuessa pöytään.

- Salaattia? Apina sanoi ihmetellen. Hänestä vihreät lehdykät näyttivät perin tylsiltä. Apina kuitenkin kuuliaisesti maistoi kilpikonnan tarjoamaa herkkuruokaa. Hän laittoi pienen, pienen salaatinlehden suuhunsa ja nyrpisti nenäänsä päätään pudistellen.

- Jos tämä on parasta, mitä olet maistanut, säälin sinua, Apina sanoi.

- Aivanko totta? Kilpikonna sanoi hämmästellen. - Mikä sitten on parasta, mitä sinä olet maistanut?

Apina nojautui eteenpäin, otti kasvoilleen salaperäisen ilmeen ja kuiskasi:

- Appelsiineja.

- Appelsiineja? Millaisia ne sitten ovat? Kilpikonna kysyi lumoutuneena.

- Ne ovat pyöreitä, oransseja, suussa sulavan makeita ja kasvavat suuressa appelsiinipuussa, Apina kertoi haaveksuen.

- Voi, kunpa minäkin voisin maistaa appelsiineja, Kilpikonna sanoi.

Siitä pitäen Kilpikonna ei muusta puhunutkaan kuin appelsiineista.

- Ne ovat pyöreitä ja oransseja ja kerrassaan herkullisia. En tiedä mitään parempaa! Kilpikonna selosti ystävilleen.

- Koska sinä olet muka maistanut appelsiineja? ystävät kysyivät.

- No, en olekaan, Kilpikonna myönsi nolona. - Olen vain kuullut niistä.

Niinpä kun Apina seuraavan kerran tuli vierailemaan Kilpikonnan luona, hän näki että Kilpikonna oli onneton.

- Mikä painaa mieltäsi? Apina kysyi Kilpikonnalta.

- Ystäväni pitävät minua hassuna, sillä pidän appelsiineista, vaikken ole niitä nähnytkään, Kilpikonna selitti apeana. Apina pohti tätä ongelmaa mietteliäänä.

- Noh tuohonhan ei ole kuin yksi ratkaisu, Apina totesi lopulta.

- Sinun pitää tulla minun mukaani katsomaan appelsiineja, Apina ilmoitti iloisesti. Kilpikonnasta ajatus oli pelottava.

- Enhän minä voisi lähteä. En ole ikinä ollut kaukana kotoa, Kilpikonna vastusteli.

- Totta, Apina sanoi. – Mutta jos et koskaan lähde, et kauas kotoa pääsekään.

Matka kuulosti Kilpikonnasta liian jännittävältä, mutta hän ei voinut lakata ajattelemasta appelsiineja. Niinpä seuraavana päivänä Kilpikonna pakkasi laukkunsa, lukitsi ovensa, ja lähti Apinan matkaan.

Kun Kilpikonna palasi takaisin matkaltaan Apinan kanssa, kaikki hänen ystävänsä olivat häntä vastassa. Kilpikonna ehti tuskin istua alas, kun kaikki jo kilvan kyselivät häneltä matkasta.

- Millasta siellä oli?

- Oliko matka pitkä?

- Löysittekö appelsiineja?

- Toitteko tuliaisia?

- Voi se oli hieno reissu, Kilpikonna kertoi hymyillen.

- Appelsiini puu oli todella suuri, mutta sen ympärillä olevat puut olivat vielä suurempia! Tapasin myös paljon apinoita, ja ne kaikki näyttivät ystävältäni Apinalta! Matka tuntui toki pitkältä, mutta Apina sanoi sen johtuvan siitä, että olen niin hidas kävelemään. Mutta jo vain, se oli mukavaa, Kilpikonna sanoi, ja nousi mennäkseen purkamaan matkalaukkunsa.

- Odota! kaikki huusivat yhteen ääneen. Kilpikonna pysähtyi kummastuneena.

- Entä appelsiinit? Millaisia ne olivat? ystävät kysyivät.

- Ai appelsiinit. No ne olivat oikein hyviä, Kilpikonna sanoi verkkaisesti.

- Olivatko ne parasta, mitä olet koskaan maistanut? Tätä kilpikonna mietti hetken. Lopulta hän vastasi:

- Ei. Ne olivat hyviä. Mutta salaatti on edelleen parasta mitä tiedän.

- Mutta sittenhän teit aivan turhan reissun! ystävät sanoivat.

- En tietenkään, Kilpikonna vastasi. – Uskalsin lähteä kauas kotoa. Sain nähdä muitakin apinoita ja suuren appelsiini puun. Ja ennen kaikkea, uskalsin toteuttaa unelmani!

- Mutta eiväthän appelsiinit olleet sellaisia, kuin olit kuvitellut?

- Eivät. Mutta jos ne olisivat olleet sellaisia, kuin olin ajatellut, mikä ilo olisi ollut niiden näkemisessä? Kilpikonna kysyi. Tähän ystävät eivät osanneet vastata mitään. Niinpä Kilpikonna lähti niine hyvineen kotiinsa.

- Loistavaa, se totesi itselleen. – Taidan ehtiä vielä syödä salaattia!

Turha klommo.

Nuori mies juoksee ilta-auringon maalaamaan kesäiseen rantaan. Mies ei kuitenkaan katsele ympärilleen, vaan kompuroi hengen hädässä veneelle, pikkukivet sinkoillen, irrottaa veneen laiturista, ja alkaa viuhtoa hurjasti airoilla. Vesi pärskyy ympäriinsä. Mies kun ei ole juuri ennen soudellut. Juuri, kun tämä saa käännettyä veneen ulapalle päin, juoksee rantaan jo toinen mies.

- Älä nyt Jonttu lähde mihinkään! rannalla seisova mies huutaa.

Jonttu ei vastaa, vaan alkaa villisti meloa. Mies riisuu kenkänsä ja lähtee uimaan Jontun perään. Kaiken järjen mukaan uimarin ei pitäisi saada venettä kiinni. Mutta Jonttu ei tosiaan ole juuri airoja käytellyt.

- Painu helvettiin, Hanski! Jonttu päjäyttää, kun Hanski pääsee veneen rinnalle.

- Mää huitasen sulta pään irti, jos et lähe!

- Huitase pois. Et sää osu kuiteskaan! Hanski härnää ja ui airojen ulottumattomiin. Takaa-ajo jatkuu vielä hetken, mutta Jonttu ei saa karistettua Hanskia.

- Jonttu, älä jaksa olla tommonen! Päästä mut veneeseen nii sovitaan! Hanski huutaa, ja saa Jontun pasmat sekaisin.

- Miten niin sovitaan? Etkö sää tullukaa hukuttaan mua?

- No en! Etkö sää tullu hukuttaan ittees?

- No en.

Jonttu päästää Hanskin kapuamaan huterasti veneeseen, joka keinuu uhkaavasti.

- Mitäs helvettiä sää sitte lähit soutamaan? Hanski kysyy ja saa Jontun punehtumaan häpeästä.

- Mä luulin, että sää olit Tykki. Määhän kerroin, et taisin tehä klommon sen autoon ja tiiät, miten tarkka se on siitä. Mää kuulin, ku se huuteli mua ja suojeluvaisto otti ylivallan.

- Miten sää et tullu takas, ku näit, että se oon mää?

- Emmää tiiä. Mistä sitä tietää, ettet sää tullu kostaan sen puolesta, Jonttu lisää huvittuneena.

Hanski ja Jonttu istuvat hetken hiljaa, ennen kuin Jonttu älyää alkaa taas soutaa rantaan.

- Miksikä sää muuten sitten lähdit mun perään?

- Mää luulin, että mielummin hukuttaudut tai muutat tohon luodolle, ku kerrot Tykille.

- No vähältä piti. Nyt pitää kuiteski kertoa sille. En ees tajua, missä tein sen saakelin lommon! Jonttu puuskahtaa. Samassa Hanski lehahtaa vuorostaan punaiseksi.

- Itse asiassa määhän lainasin sitä autoa ennen sua, ja se lommo oli siinä jo kun sä lainasit sitä.. En mää arvannu, että sää tyyttäisit siitä itteäs! Hanski puolustautuu, kun näkee Jontun kasvoille syttyvän raivon.

Jonttu pomppaa veneessä pystyyn punaisena kuin jarruvalot.

- Jumankauta, mää kaadan koko veneen! Jonttu huutaa ja yrittää kammeta Hanskia järveen. Hanski lentää selälleen veneen pohjalle, muttei onnekseen lyö päätään. Vene keinuu, muttei kaadu.

- Älä nyt helvetti ala riehua! Hanski rauhoittelee.

- No ei sitten, Jonttu tokaisee ja hyppää veteen, keinauttaen samalla Hanskinkin laidan yli. Jonttu tekee pienen ympyrän päättäessään uida ulapalle, mutta tajuaa, ettei ikinä jaksa vastarannalle. Hanski lähtee perään ja palaa takaisin muistaessaan veneen. Hän kääntää veneen Jontun perään ja yrittää vuorostaan soutaa tätä kiinni, sillä erotuksella, ettei pyri huitomaan tätä airoilla. Koko matkan Hanski huutaa Jontulle enemmän tai vähemmän järkeä, mutta huuto kaikuu kuuroille korville.

Tykki maleksii kädet taskussa rantaan. Sisällä sanottiin, että Jonttu ja Hanski menivät molemmat järvelle. Ja toden totta, sieltä ne molemmat tulevat hengen hädässä rantaan päin. Tykki rypistää kulmiaan. Mikä idea nyt siinä on, että toinen ui ja toinen soutaa? Kumpikaan, Hanski tai Jonttu ei huomaa häntä, ennen kuin tulee rantaan.

- Pojat! Tykki huutaa saaden molemmat jähmettymään.

- Ette te tietäs, missä mun autonavaimet on? Tykki kysyy.

- Eteisen pöydällä. Kuin? Jonttu kysyy varovaisesti.

- Kun mää käyttäsin sen nopeesti tossa huollossa. Ajoin siihen pikkusen klommon viimeviikolla.

Puolisokea.

En vihaa sitten mitään niin paljon kuin huonoa näköä.

Paitsi silmälaseja.

Sitten hän hymyili.

Sitä on mitä erilaisimpia tapoja tavata elämänsä ihminen. Minulle se oli hirvein tilanne, jonka saatoin kuvitella.

Seisoin luokan edessä pitämässä puhetta englanniksi. Eikä minulla ollut mitään havaintoa, mitä minun piti sanoa.
    Kaikki tietävät sen tunteen: kädet hikoavat, kurkku kuivuu saharaksi ja sydän hakkaa kaikille näkyvillä. Puna nousee väistämättä poskille ja leviää kuin värinappi veteen. Jotenkin se on kuitenkin niin traumaattinen kokemus, ettei sitä voi todella muistaa, ennen kuin joutuu siihen tilanteeseen uudelleen. Moni sanoo, että helpottaa, kun ihmiset eivät katso. Minusta se on kaikkein kamalinta: kun jokainen yksitellen menettää mielenkiintonsa ja kääntää myötähäpeää paeten katseensa.  Ja on vaan pakko jatkaa puhumista.
     Pahinta siinä oli ehkä se, että Ossi, herra hemmetin täydellisyys, oli pitänyt minua ennen aivan loistavan puheen, ja nyt se luopio alkoi hänkin tutkia pöydänkantta.
   Siinä minä siis seisoin omassa hiessäni lioten, äänihuulet rusetilla, enkä muistanut yhtainutta sanaa millään kielellä. Silloin tajusin, että Pinja katsoi minua. Se oli kummallista. Pinja oli pieni ja vaalea, ja täysin omassa maailmassaan. En ollu koskaan kuullut hänen puhuvan. En ollut koskaan nähnyt hänen katsovan ketään silmiin. Ja siinä hän nyt katsoi minua, ystäväni hylkäämää luuseria täydellisen keskittyneesti suoraan silmiin. Sitten hän hymyili. Ja nyökkäsi.
   Sitten äkkiä muistinkin, mitä minun piti sanoa.
    Laahustin paikalleni puheen jälkeen. Se oli surkea puhe, mutta herra hemmetin täydellinen Ossi taputti minua rohkaisevasti olalle, kun istuin hänen viereensä. Seuraava puhuja meni luokan eteen ja kaikki heräsivät hetkeksi transsistaan vain jatkaakseen pian vihkon nurkkaansa piirtelyä tai kännykällä leikkimistä.  Pinja katsoi seuraavaa puhujaa, niinkuin muutkin, muttei enää lainkaan niin keskittyneesti. Ja minä katsoin Pinjaa.
     Tunnin jälkeen Ossilla loppui koulu ja hän lähti kotiin. Näin kuinka Pinja keräili verkkaisesti tavaroitaan pulpetilta. En ollut varma, miksi sen tein, mutta jäin odottamaan häntä luokan ovelle.
- Hei kiitti muuten kun.. olit kiinnostuneen näkönen ja... niin, minä sönkötin. Tunsin itseni ääliöksi. Pinja kohautti vähättelevästi olkapäitään, mutta katsoi minua taas.
- Missä sinulla on tunti?
- Neljä kolmosessa, Pinja sanoi, ja kuulin ensikertaa hänen puhuvan.
- Ai, minä sanoin. Pettymys kuulsi äänestäni. Pinja nauroi. Hänellä oli sellainen nauru, jota kuuluisi käyttää paljon. Ei mikään ihme kiherrys.
- Onko siinä joku vika?
- No ei, minä sanoin. - Minun tunti on ihan toisella suunnalla.
- Ai.
     Harva ihminen on niin onnekas, että tietää elämänsä käännekohdan hetkellä tekevänsä tärkeän päätöksen. Minä olin yksi heistä.
- No tässä on vielä välituntia jäljellä, minä sanoin ja lähdin lampsimaan neljä kolmosen suuntaan. Nyökkäsin Pinjan kantaman kirjan suuntaan.
- On muuten melkoinen tiiliskivi. Mikä kirja sinulla on kesken?

Purkinavaaja.

Vatsaani muodostuu kovaa vauhtia tyhjiö. Pari tuntia sitten se mourusi kuin säkkiin suljettu kissa, mutta nyt se ei jaksa edes metelöidä. Alan huolestua.
    Olen noussut kahdeksan aikaan junaan ja syönyt sen jälkeen satsuman. Siitäkin on jo yli yhdeksän tuntia. On niin nälkä, että tuskin näen rappukäytävän seiniä kavutessani kotiin. Avain menee lukkoon kolmannella yrittämällä.
    Niinpä järkytys on kova, kun jääkaapissa odottaa tasan kaksi hyllyä ja valo. Valun ulisten turhautumisesta lattialle. Olen ollut viikon poissa, tottakai jääkaappi on tyhjä. En vain ajatellut niin pitkälle päivällä.
    Kertaan mielessäni vaintoehtoja. Kello on yhdeksän ja nyt on lauantai. Yksikään kauppa ei ole auki. Muistutan itseäni, ettei kukaan ole ennenkään kuollut nälkään vuorokaudessa. Mutta toisaalta... kerta se on ensimmäinenkin. Kuvittelen, kuinka joku löytää langanlaihan ruhoni lattialta viikkojen päästä...
   Ponnahdan äkkiä pystyyn. Vatsani alkaa taas elämöidä silkasta säikähdyksesta. Minähän asun kerrostalossa. Eikö nyt olisi hyvä kokeilla naapureiden hyväsydämisyyttä? Toisaalta ajatus oville koputtelusta tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä. Päätän sinnitellä.
   Vartin päästä löydän itseni harhailemasta rapussa. Päätän koputella oviin, joiden takaa kuuluu ääniä. Enpähän herätä mummoja.

Ensimmäisellä ovella on on vastassa mies verkkopaidassa ja järkyttävä tupakanhaju. Päätän säästää itseni ruokamyrkytykseltä ja änkytän tulleeni väärälle ovelle. Kahdella seuraavalla ovella ei vastata. Neljännellä ovella on pikkutyttöjä, jotka sanovat, etteivät vanhemmat ole kotona. Toisessa kerroksessa joku luulee, että olen jostain piilokameraohjelmasta ja seuraava on varma, että olen uuden taktiikan ottanut jehovantodistaja. Manailen itsekseni. Ei se elokuvissa mene näin.

Kierreltyäni prikymmentä minuuttia ja luovutettuani seitsemän kertaa oven avaa pikkuruinen vanha nainen. No hemmetti. Nyt sitten herätin mummon. Napani korkeudelta tuijottava muummo ei kuitenkaan vaikuta uniselta tai edes kärttyiseltä. Aloitan litanjani.

- Iltaa. Minä olen tuolta neloskerroksesta. Mi-
- Osaatkos sinä kytkeä palomuurin? mummeli keskeyttää minut. Katson häntä hetken hölmistyneenä.

- Että mitä?
- Että osaatko kytkeä palomuurin?
- Enköhän minä osaa.
- Hyvä. Ota kengät ensin pois!

Puolisen tuntia myöhemmin, kun ensin on käynyt ilmi, että kytkettävä asia ei ollut palomuuri, vaan digiboksi ja se on asennettu tallentamaan joka viikko Mrs Marple jaksot, lähden omaan kerrokseeni saaliinani kolme tölkkiä tonnikalaa ja kaksi tölkkiä ananasta.

Surullista tässä tarinassa on vain se, että päästyäni asuntooni jouduin toteamaan, etten omista purkinavaajaa.

Lautasella.

Liha tirisee grillissä. Pihvit kypsyvät mureiksi, kana vetäytyy kokoon, pekoni käpristyy ruskeaksi. Liha ja suola tuoksuvat nenääni. Niiden kanssa on uusia perunoita, joissa on vielä läpikuultavan ohut kuori, voi nokare sulaa kultaiseksi vanaksi. Leipä on uunituoretta, siitä nousee höyryä, kuori rasahtelee suussa. Lautasen sivussa on vesimelonia ja viinirypäleitä. Sen jälkeen on mansikoita. Ne ovat vielä pieniä ja kiinteitä, räjähtävät suussa kuin makeat ilotulitteet. Viimeiseksi on suklaatorttu: se on mehevä ja kuohkea ja tahmea, vanilija jäätelö noruu sen kylkeä pitkin, tuoksu on niin voimakas, että melkein maistan sen  nenälläni.

 Onko sinulla nälkä?

Vaari.

Äiti on tuonut sängylleni vanhan matkalaukun. Sen nahka on tummunut ja naarmuinen. Sen kahvassa on siistit nimikirjaimet. Se on pölystä tahmea, mutta muuten se on hyvin pidetty.

- Mummu halusi antaa sen sinulle alun alkaen, mutta se jotenkin jäi. Nyt se löytyi, kun vintti putsattiin.

- Miksi? Mitä siinä on? minä kysyn. En ole koskaan nähnytkään koko matkalaukkua.

- En tiedä. Enkä tiedä tiesikö mummukaan. Mutta se on joka tapauksessa kaunis.

- Niin. Niin on.

Minä en keksi muuta sanottavaa. Olen jotenkin hirmu hämmentynyt. Äiti jättää minut tutkimaan rauhassa löydöstä.

Kahvan nimikirjaimet kuuluivat Vaarilleni. En ole ajatellut häntä pitkään aikaan. Tavallaan olen kamalan utelias tutkimaan laukun. Ja tavallaan pelkään sen sisältävän kummituksia. En kuitenkaan voi jättää sitä huomiotta. Jos työntäisin sen vain sänkyni alle, pelkäisin, että sieltä yöllä ryömisi jotain esiin. Vaikka niitä kummituksia.

Vedän laukun syliini. Se on melko painava, vaikkei tunnu täydeltä. Pinta on kiiltävä: samaan aikaan täydellisen sileä, melkein pehmeä ja täynnä satoja pieniä naarmuja. Salvat ovat jäykät: kukaan ei ole avannut laukkua pitkiin aikoihin.

Laukusta lehahtaa samaan aikaan vieras ja täydellisen tuttu partaveden tuoksu kuin menneisyydestä eksynyt perhonen.

- Oi, minä kuiskaan järkyttyneenä.

Olin yhdeksän, kun vaari kuoli. Joku on sanonut, että lapsuus on maailma, jossa kukaan ei kuole. Vaari ei kuollut minulle. Hän vain lakkasi käymästä ja unohtui hiljalleen. Minä kaipasin häntä, mutta en voinut käsittää kuoleman lopullisuutta. Mummu kuoli viisi vuotta myöhemmin. Silloin maailma oli minulle toinen, kuolema oli varas. Itkin Mummun vuoksi, niin kuin kaikki muutkin. Mutta Vaarin vuoksi en itkenyt.

Nyt kuitenkin silmiini kihoavat kummalliset kyyneleet. On jotenkin niin hämmentävää muistaa yhtäkkiä. On kuin voisin melkein kuulla hänen äänensä.

Laukussa on laskostettuna sininen ruutupaita. Se on aseteltu toiseen reunaan siististi ja sen päällä on valmiiksi solmittu solmio. Siinä on kaksinkertainen solmu. Mietin, osasiko Vaari itse tehdä sen, vai oliko Mummu solminut sen hänelle valmiiksi. Siirrän solmion sivuun ja nostan paidan kasvoilleni. Tuoksu tulee siitä. Silmäni uhkaavat kostua taas ja lasken paidan äkkiä takaisin laukkuun. En muita paitaa itse, mutta tajuan nähneeni sen jossain vanhassa valokuvassa.

Laukun pohjalla on joitakin pieniä esineitä: taskukello, ompelurasia, linkkuveitsi, nippu lyijykyniä ja kolme muistivihkoa. Epäröin hetken, ennen kuin uskallan avata päällimmäisen. Sitten muistan, että Mummu oli toivonut minun saavan laukun.

Ensimmäiset kaksi sivua ovat tyhjiä, joiden jälkeen on aukeama hajanaisia sanoja ja lauseen pätkiä sikin sokin sutattujen rivien seassa. Seuraavalla sivulla samat sanat ja ajatuksen ovat järjestyksessä: Valoisa on kesäyö/ niitä tänään kaipailen./ Tää talvi miehen mieltä syö/ jään vangiks hyisen synkkyyden…

Sama kaava jatkuu muutaman sivun verran: ensin on suttusivu ja sen perässä valmis runo. Olen haltioissani. En tiennyt, että Vaari runoili. Runot käsittelevät arkisia aiheita: vuodenaikojen vaihteluja, matkustelua, oman elämän pohdintoja, luonnon kauneutta. Tiedän, että Vaari on kasvanut maanviljelijä perheeseen. Jossakin vaiheessa huomaan, että runojen väliin on silloin tällöin kirjattu päiväkirjaa: Käytiin ajelemassa kaupungilla. Tytöt osti kengät ja minä tarjosin niille mehut. Kahtelin itelleni rukkasia, vaan en raaskinu ostaa. Isä nauro mulle, että on hyvät kaupunkireissut, kun eniten maksaa bensat…

Mietin hymyillen, keitä tyttöjä Vaari on mahtanut kyyditä.

Pekalla oli nimipäivät. Käytiin siellä porukalla kahvilla. Oli hyvät kekkerit. Lämmitettiin saunaki…

Toukolat on ostaneet uuden radion. Meitä oli kuusi kaveria, kun yritti asentaa sitä: yksi sääti vuorollaan ja viisi tiesi vieressä paremmin...

Joidenkin sivujen välistä löytyy kuivattuja kasveja. Vaari oli ulkoilmaihminen. Minulle on kerrottu, että Vaari kuoli hyvän kuoleman: se oli vielä viimeisenä iltana pihahommissa ja nukkui rauhassa pois. Oli kai kamalaa muille, että se lähti niin äkkiä. Mutta sen ei tarvinnut virua sisällä.

Äiti pisti minut muuttomieheksi Kyrösille. Näin sen ilmeestä, että tässä on moppe kuopattuna. Eikös siellä sitten ollut kolme sievää tyttöä kikattelemassa. Tää on varmaan sadas kerta, kun äiti meinaa, että onnistuu noin minulle löytämään kaverin. Mutta minähän en sen juoniin lähde…

Vihon loppupuolella runojen sävy alkaa muuttua: niihin ilmestyy kaipaus ja vaaleanpunaisia sävyjä. Viimeiset runot ovat selkeämmin rakkausrunoja. Alan kikattaa kun tajuan, että Mummun tyttönimi oli Kyrönen. Etsin vihosta päiväystä. Vaari on ollut sen aloittaessaan yhdeksäntoista.

Annan kellon tikittää eteenpäin ja tutustun uudelleen Vaariini. Vaari ei koskaan kuollut minulle. Hän vain oli hetken poissa.

Sävel.

Ensin on sävel. Se on valonsäde tai lanka, mielessäni kirkas ja korkea, hajanainen.  Annan ilman kulkea. Mielessäni pääni on kuin huone, täynnä holvikaaria ja käytäviä. Koputtelen seiniä vuorotellen, kuulostelen, missä ilma kulkee. Minne valonsäde osuu. Missä kaikuu. Ilma kulkee taas. Ensin ulos puhaltaen, sitten hiljaa sisään, selkään, keuhkoihin, pohjaksi vatsaan, kaikuviksi seiniksi. Ilma virtaa vielä. Jännitän uudelleen ja uudelleen, etsin valoa. Sitten äkkiä kaikki loksahtaa paikoilleen: ilma virtaa esteettä, sävel kulkee lävitseni kuin valo joka kimpoaa peilistä peiliin huoneen läpi, kirkkaana, ehyenä, katkeamatta. Avaan suuni. Ja laulan.

Niin leija.

Sä olet niin leija,
niin ylpeä leija,
ylempänä puita,
ylempänä muita,
viisas ja ylväs ja ylhäinen,
virheissäskin oot täydellinen.

Kätesi ojennat,
toisia ojennat,
loistat älyä,
palaneen käryä.
Tahtoisin nauhasi katkaista,
matkoihin laskea kauneimman leijan.

Sinä et ymmärrä.

Sinä luulit, että se oli tietämättömyyttä, pelkuruutta, että se oli riittämättömyyttä. Mutta sinä et vain ymmärtänyt.

Minä innostuin ihan vääristä asioista. Minä viittasin ja juoksin liikkatunnilla. Minä luin kirjoja välkillä ja istuin yksin ruokalassa. Minä itsepintaisesti pukeiduin kummallisesti. Sittenkin kun siitä huomautettiin. Minä hymyilin sinulle toistuvasti. Ehkä meistä sittenkin tulisi kavereita. Mutta se ei olisi onnistunut. Minussa oli jotain lähtökohtaisesti vinksallaan. Jos meistä sama biisi oli hyvä, minä tykkäsin siitä väärin. Jos minä teinkin jotain oikein, se oli hölmöä. Eihän se niin voinut mennä. Sinusta se oli tietämättömyyttä: en tiennyt, miten toimitaan oikein, mitä hienoa siinä on. Se tieto oli salattu, uskottu vain tietyille.

Ja minä jäin pois kaikesta hauskasta. En ymmärtänyt sinun ja kavereidesi maailman hauskinta läppää. Pyörittelin silmiäni väärässä kohden. En juhlinut, en juonut. En edes maistanut tupakkaa. En hinkunut kenenkään läheisyyttä. Sinusta se oli pelkoa: kiinnijäämisen pelkoa, läheisyyden pelkoa, menettämisen pelkoa. Sinä et nähnyt minussa rohkeutta, vain halua miellyttää vääriä ihmisiä ja pelkoa hakea oikeiden ihmisten hyväksyntää.

Se oli riittämättömyyttä. Minä en vain mahtunut maailmaasi. Ehkä nauroit joskus kanssani, ehkä jopa joskus tarvitsit apuani. Mutta silloinkin sorruin olemaan se sinisilmäinen hölmö ja autoin. Sinä halveksit minua, ja luulit, että minä halveksisin takaisin. Minä olin ulkopuolella.

Mutta ehkä jonain päivänä sinulla on tytär. Hän pukeutuu niin kuin itse haluaa, ei niin kuin muut. Hän viittaa, koska hän tietää. Hän ei suostu kavereiden vietäväksi, lupaa itselleen pitää oman päänsä, mielipiteensä, arvonsa. Hän päättää olla avoin, päättää antaa anteeksi. Hän päättää olla rohkea ja olla erilainen. Hän päättää, ettei peitä itseään. Ja yhtenä päivänä hän tulee kotiin ja sanoo, että hän on muista tietämätön, pelkuri, riittämätön. Ettei häntä ymmärretä.

Ehkä silloin sinä ymmärrät.

Jossain oottamassa.

Mutta ei saa masentua.

Elämä on silleen kuitenki jees

Kun mulla on sut siellä

Jossain oottamassa.

Kyynelten istuttaja.

Kasketusta pellosta nousee vielä paikoin savua. Taivas on pimeä ja harmaa, vaikka on päivä, mustaksi palanut, alaston maa imee kaiken valon. Kaikki elämä on paennut ympäristöstä. Kaikki on hiljaa.

Pellolla kulkee vanha nainen, vanavedessään pieni tyttö. Tytöllä on syli täynnä kyyneleitä, joita hän ojentelee vanhalle naiselle yksi kerrallaan. Kummankin jalat ovat uponneet syvälle maahan, risaiset hameenhelmat ovat mustuneet polviin saakka. Nainen kumartuu työhönsä, pudottaa kyyneleen kerrallaan maahan, surkeaan suoraan riviin. Pystyyn palaneet puiden luurangot katkaisevat suorat. Selkä ei jaksa suoristua rivien välillä, se on kiero kuin ongen koukku. Väri on paennut tytön kasvoilta, ne ovat kalpeaa ja nokista raitaa, mustavalkoista, kuin kaikki muukin.

Mies katselee naisten touhua, kiroaa köyhyyttä ja kurjuutta. Tyttö katsoo häneen kerran, mutta vanha nainen ei ole huomaavinaankaan. Hän katselee, kuinka he hitaasti etenevät pellon laidasta toiseen, kylvävät surun siemeniä. Näky nostaa palan hänen kurkkuunsa. Samassa Hän kuulee jotain yllättävää: vanha nainen hyräilee. Mies marssii pellolle.

- Mitä te oikein meinaatte? mies kysyy vihaisena. Nainen nostaa katseensa hitaasti, toinen kulmakarva kohollaan.

- Anteeksi kuinka?

- Te tuotte pienen tytön tällaiseen paikkaan. Keskelle palanutta maata, istuttamaan kyyneliä! Eikö tässä maailmassa ole tarpeeksi ikäviä asioita?

Vanha nainen hymyilee, kuin ei olisi kuullut myrkyllistä äänensävyä.

- Minä opetan tärkeän asian hänelle.

- Sen, mitä on vaiva, niinkö? Ja te kehtaatte vielä hyräillä!

Nyt nainen viimein näyttää yllättyneeltä.

- Tekään ette taida ymmärtää, mistä tässä on kysymys. Missä on aihetta hyräillä.

Nainen lähtee kulkemaan pois pellolta, kohti metsää. Tyttö seuraa tämän perässä, samoin mies. Metsä on hiljaa heidän ympärillään. Ajan kuluttua, he saapuvat niityn reunaan. Nainen jatkaa keskelle niittyä muiden seuratessa. He pysähtyvät keskelle punaisten kukkien hehkua. Väri on sokaiseva, kirkas ja samalla lempeä. Nuput nyökkäilevät tuulessa.

- Minä hyräilen, sillä tiedän työni tarkoituksen. Kyynelillä on nimittäin erikoinen ominaisuus. Ajan kanssa ne puhkeavat kukkaan.

Poltettu kylä.

Nuori poika seisoo noin kilometrin päässä palavasta kylästä. Paksu savupilvi nousee pylväänä taivaalle, suurimpana ja ainoana muistomerkkinä jonka kylä ja sen ihmiset koskaan saavat. Tuuli kantaa ääniä kylästä, vaimenneita huutoja, tulen ratinaa ja sihahdellen lumeen laskeutuvia tuhkan hiutaleita. Kylmä ilma pakkautuu poikaa vasten kuin yrittäen saada tältä lämpöä. Hänen lumeen uponneista paljaista jaloistaan on mennyt aikaa sitten tunto. Ne sinertävät. Mutta hän ei huomaakaan kylmyyttä. Se ei ole mitään sen tulen rinnalla, joka hänen sisällään palaa. Viha roihuaa kuin poltetut kodit, katkeruus nousee kitkeränä savuna kurkkuun. Jäätynyt ilma vapisee kuumuudesta. Puhdas lumi sotkeutuu nokeen. Savun nostattamat kyyneleet juovittavat pojan likaisia kasvoja, jäätyvät railoiksi poskille. Hän näkee, kuinka kaukana karrelle palanut katto romahtaa, kuin hänen palava maailmansa. Ääni ehtii hänen luokseen vasta jäljessä, vaimeana kaikuna todellisesta tuhosta. Samassa viha roihahtaa uudelleen. Muut ovat paenneet metsään, jättäneet kaiken taakseen palamaan. Hän on yksin, hän on paljain käsin. Hän ei kykene tekemään mitään. Oma voimaton viha lyö hänen ylitseen samalla kun kylästä kuuluu uusi rysähdys toisensa jälkeen kaiken sortuessa. Pian tuli väsyy matalaksi, kyteväksi liekiksi, etsien rauhassa ruokaa.

Sitten kylän ulkopuolelta näkyy liikettä. Hitaasti joukko alkaa lähestyä metsää. Poika tajuaa seisovansa täysin näkösällä, ilman minkään laista suojaa. Hän kääntyy kannoillaan, juoksee metsään, vältellen polkuja, jotka joskus veivät kotiin. Jäätyneet jalat tottelevat hitaasti, rasitettu sydän lyö uudella tavalla. Tuuli kantaa takaa rauhassa lähestyvän kuoleman naurun.

Kultakalan vapautus.

Inkkari pyrörähteli hämmentyneenä ympäri pyöreässä kulhossaan. Vesi pyörähteli sen ympärillä käsittämättömästi. Se ei ollut enää varma, mikä suunta oli ylös ja mikä alas. Se katsahti Shosannaa pelästyneenä, hakien tukea. Shosannan kasvot näyttivät muuttavan muotoaan jatkuvasti.
- Ei hätää Inkkari, Shosanna rauhoitteli ystäväänsä. - Pian päästään bussiin.
  Shosannan olisi kovasti tehnyt mieli ottaa Inkkari kämmenelleen ja silittää sitä rauhoittavasti, mutta hän tiesi, ettei kaloille saanut tehdä niin. Se oli niille erittäin epärauhoittavaa. Shosanna olisi kaivannut, että joku olisi silitellyt häntä rauhoittavasti, mutta hän oli nyt valitettavasti yksin.
   Sade valui kaksikon päälle. Tien pinta värisi hakkaavan veden voimasta ja koko maisema muuttui epätarkaksi. Shosanna oli aikaa sitten kastunut läpimäräksi. Hänellä oli sadeviitta, mutta vesi pääsi valumaan hänen paljasta kaulaansa ja niskaansa pitkin kauluksesta sisään. Hän ei ollut löytänyt neppareilla kiinnitettävää huppua eteisestä. Hän ei myöskään tehnyt elettäkään kiristääkseen kaulusta - hänen piti pitää molemmin käsin kiinni Inkkarin vesimaljasta jonka pintaa sade rummutti hermostuttaen kalan. Mutta sukat olivat sentään kuivat. Matilda-serkulta perityt saappaat lonksuivat jalassa, mutta pitivät vettä hyvin. Inkkaria taas ei haitannut kastua.
   Bussi kaasi nurkan takaa nostattaen vedestä aallot kuin laiva. Valot pyyhkivät Shosannan yli. Bussi hidasti, jottei roiskisi lisää vettä heidän päälleen ja avasi natisevat ovet. Bussikuski  huomasi pienen tytön nousevan bussiin.
- Hei tyttö, kuski kysyi. - Minkä ikäinen sinä olet?
- Kuusi. Paljonko lapsen lippu maksaa?
   Busskikuski pärskähti.
- Kuule tyttö, mihin sinä luulet meneväsi yksin bussilla?
- Sillalle, Shosanna vastasi.- Minun pitää viedä Inkkari sinne. Äiti sanoo, että heittää sen vessanpyttyyn.
- Kuka on Inkkari, kummastunut nainen kysyi etupenkistä.
- Minun kala, Shosanna vastasi nyökäten lasimaljaansa päin.  Vasta nyt bussikuski huomasi, että pikkutytöllä oli sylissään kalamalja!
- Et sinä voi tuoda kalaa bussiin!
- Mutta kun minun on pakko! Shosanna parkaisi ja tunsi kyynelten pulpahtavan silmistään. Hän yritti kovasti pidättää niitä. Kyyneleet olivat paha asia. - Muuten äiti heittää sen vessanpyttyyn!
- Kuule, anna  pikkutytön tulla bussiin.
- Et sinä nyt voi pientä tyttöä jättää sateeseen!
- Kuulkaa, tämä on bussi! bussikuski vastasi tuskastuneena. Hän oli jo kaksi minuuttia myöhässä. - Mitä jo malja kaatuu?
- Ei kaadu, Shosanna lupasi. - Minä kaadan osan vedestä pois.
   Kiireen, pikkutytön ja matkustajien painostamana bussikuski käski tytön jättää kulhon vain puolilleen vettä ja salli tämän tulla bussiin. Bussi oli muutenkin jo märkä.

- Miksi kalasi nimi on Inkkari? Shosannan vieressä istuva nainen kysyi.
- Kun sillä on tämä harja. Tässä näin. Niinkuin inkkareilla, Shosanna selitti ja osoitti Inkkarin selkäevää. Hän oli nähnyt lasten historian kirjassakauniin, piirretyn kuvan, jossa oli mies, jolla oli pystytukka keskellä päätä ja kaljua sivuilla. Hänen serkkunsa Matilda oli kertonut, että se oli inkkari.  Kotona äiti oli sanonut, että se oli ruma sana, eikä sellaista saanut käyttää. Shosanna ei tiennyt miksi. Mutta ei kai nyt kalan nimeä voinut muuttaa. Hän selitti tämän mukavalle naiselle.
- Mistä sinä olet saanut tuon kalan? joku matkustajista kysyi ystävällisesti. Shosannalla alkoi olla oikein mukava olo, nyt kun hänen hiuksensa alkoivat kuivua. Hän päätti kertoa kalasta muille matkustajille.

Se alkoi siitä, kun mummu oli tullut heillä käymään. Shosanna piti mummusta paljon, vaikka tämä kävi niin harvoin. Mummu oli antanut Shosannalle rahaa niin, ettei äiti nähnyt ja iskenyt silmää.
- Minun lempi lapsenlapselle, mummu sanoi. Hän käski Shosannan ostaa itselleen jotain kivaa.
   Shosanna vietti suurimman osan ajastaan kotona sisällä. Hänen naapurissaan ei asunut lapsia. Hän odotti kovasti, että pääsisi kouluun ja muiden lasten kanssa leikkimään. Mutta siihen tuntui olevan ikuisuus. Niinpä hän oli päättänyt ostaa itselleen kaverin. Hän oli kaivanut tyynystään rahan, jonka oli piilottanut ja kävellyt koko matkan eläinkauppaan. Alunperin hän aikoi ostaa koiran, mutta raha ei ollut riittänyt siihen. Niin oli tyytyminen kalaan. Mutta onni onnettomuudessa: Inkkari oli paras kaveri joka hänellä oli koskaan ollut.

Äiti ei kuitenkaan ollut innostunut siitä, että hänellä oli kala. Eikä siitä, että mummu oli antanut niin pienelle tytölle rahaa. Shosanna oli piilotellut kalaa huoneessaan viikon, ennen kuin oli jäänyt kiinni. Äiti sanoi, että heittäisi kalan vessanpyttyyn. Mutta sitä Shosanna ei aikonut sallia. Äiti ei saanut viedä hänen ainoaa ystäväänsä. Hän oli päättänyt päästää Inkkarin sinne, missä oikea kalat elävät: jokeen. Inkkari oli kauniin kultaisen värinen. Muut kalat varmasti pitäisivät sitä kauniina ja tekisivät siitä kuninkaan. Shosannaa harmitti luopua Inkkarin seurasta. Mutta toisaalta hän oli innoissaan Inkkarin uuden elämän puolesta.

Lopulta kävi niin, että sillan kohdalla bussista jäivät pois kaikki muutkin matkustajat. Ja tietysi Inkkari. Lähtiessä bussikuski taputti Shosannaa selkään.
   Sade oli lakannut kun he tulivat joen pientareelle. Pieni tyttö ja kymmenkunta aikuista asettuivat puolikaareen törmälle.
- Pitäisikö meidän sanoa jotain? bussissa ensin Shosannalle puhunut nainen kysyi. Aikuiset vilkuilivat toisiaan. Lopulta eräs nuori mies astui esiin ja lausui juhlavalla äänellä:
- Inkkari. Sinä saavuit meidän elämäämme ja Shosannan elämään juuri oikealla hetkellä. Sinä opetit Shosannalle hyvän ystävän arvon. Mutta nyt sinun velvollisuutesi joen ruhtinaana kutsuvat sinua, ja me raskain sydämin laskemme sinut matkaan. Tiedä kuitenkin, että aina, kun kuljemme tämän joen ohi, muistamme sinua. Toivomme, että kalaystäväsi antavat sinulle ansaitsemasi arvon ja kohtelevat sinua hyvin. Jää hyvästi, rakas ystävä! mies lopetti mahtipontisesti ja astui takaisin kaareen.
   Sitten Shosanna astui pientareelle ja päästi Inkkarin virtaan. Se uiskenteli onnellisena vapauteen.

Sitten koko seurue palasi arvokkaassa hiljaisuudessa odottamaan seuraavaa bussia.

Junia ja unelmia.

Tumma on taivas
yllä sen tummuvan maan
Ja puhelin langat
ne laulaa tummaan ikkunaan

Taakse jää asemat, pellot ja talot
sekaisin loistaa tähdet ja valot

Kaksi on meitä
nuorta tummaa unelmaa
uneensa yhdessä
kaksin saa vaeltaa

poissa on kuolema, aikuisuus aika,
edessä aurinko, maailman laita

Sekoittuu hiuksemme, katseemme, äänemme
toinen toistemme syliin kun nojaamme

Kolisemme halki tumman maan.

Pulmula.

Se oli täydellinen katastrofi. Pulmula oli tiukan järjestyksen ja siisteyden nainen. Hänen kodissaan kaikki oli moittettomasti paikoillaan. Kyläilijät kulkivat siellä kuin museossa, kädet selän takana, kunnioitavan matkan päässä huonekaluista ja koriste-esineistä. Niin oli kieltämättä paras. Järjestelmällisyytensä ansiosta Pulmula ei ollut eläissään hukannut mitään, ei edes sukkaa tai hiusneulaa. Mutta nyt hänen silmälasinsa olivat kadonneet. Ja ilman niitä hän oli sokea kuin vastasyntynyt myyrä.
   Pulmula yritti tihrustaa kelloaan, vekslaten kättä kauas ja lähelle, etsien sopivaa etäisyyttä likinäköisyyden ja kaukonäön väliltä. Se onnistui vain puolittain. Hän tiesi myöhästyvänsä, ellei lähtisi töihin juuri nyt. Ja se ei tosiaankaan käynyt päinsä. Aamupalaverissa se himputin Nelli Sotamaa aikoi ehdottaa, että heidän kahvihuoneeseensa hankittaisiin jonkin sortin pelailuvempele. Ja sitä hän ei missään tapauksessa aikonut sallia.
   Pulmula veti syvään henkeä nenänsä kautta, nappasi laukkunsa eteisen pöydältä ja marssi ulos. Ulkona oli valoisaa ja hän oli kulkenut kävellen töihin jo vuosikausia. Hän ei uskonut eksyvänsä.
   Kuljettuaan noin sata metriä, hän törmäsi uuteen ongelmaan. Kadulla lähestyi jokuin. Se oli niin iso, että oli varmasti ihminen, mutta iästä, sukupuolesta, saati sitten henkilöllisyydestä Pulmulalla ei ollut harmainta aavistustakaan. Tässä kohtaan on mainittava, että Pulmulalla oli tarkat tervehtimis säännöt: kenelle nyökättiin, kenen kanssa pysähdyttiin juttelemaan ja kenet jätettiin täysin huomioimatta kuin lyhtypylväs. Näin ollen lähestyvä hahmo pisti hänet hankalaan asemaan. Onneksi hahmo itse pelasti hänet pinteestä.
- Eila! Mukava nähdä! hahmo hihkaisi ja paljasti itsensä Pulmulan kuoroystäväksi, Paulaksi.
- Samoin, samoin, Pulmula vakuutteli ja nyökkäili painokkaasti.
- Noh oli mukava törmäillä. Minun pitää nyt juosta! Paula tokaisi ja kiiruhti pois. Pulmula huokasi syvään itsekseen. Se oli täpärällä!
   Samassa Pulmula kuitenkin jähmettyi paikoilleen. Häntä lähestyi jälleen joku. Tosiaan, nyt hän oli pelastunut Paulan aloitteen ansiosta. Mutta sama ongelma toistuisi jokaisen vastaantulijan kanssa. Hän painoi otsansa kurttuun ja suunsa mutrulle. Hänen kasvonsa muistuttivat lähinnä tiukkaan puristettua nyrkkiä. Hahmo lähestyi ja hiki valui Pulmulan selkä pitkin. Jos vastaantulija oli tuttu, hänen olisi reagoitava nyt!
   Pulmula levitti kasvonsa enemmän tai vähemmän herttaiseen hymyyn, katsoi vastaantulijaa jotakuinkin silmien tienoille ja jatkoi matkaansa. Hän ei tosiaankaan tiennyt, kuka vastaantulija oli ollut, eikä miten tämä oli reagoinut. Tilanne toistui jokaisen vastaantulijan kohdalla. Hän ei yksinkertaisesti uskaltanut olla tekemättä mitään.

Seuraava aamu oli huomattavasti helpompi. Silmälasit olivat pudonneet sohvatyynyjen väliin ja  löytyneet edellis iltana. Pulmula nyökkäsi tyytyväisenä eteisen peilistä kurkkivalle kuvajaiselleen, ennen kuin purjehti pihalle.
   Jokin kuitenkin oli erilaista, kuin normaalisti. Ensimmäisenä vastaan tullut mies hymyili hänelle ystävällisesti. Pulmula hymyili vakuuttavasti takaisin pohtiessaan kuumeisesti, mistä muka tunsi miehen. Sama toistui uudelleen. Ja uudelleen.
   Päästyään työpaikalle Pulmula oli pyörällä päästään. Napittaessaan takkiaan auki, hän kuuli puhetta viereisestä honeesta.
- Mikset sinä Nelli ehdottanut eilen sitä pleikkaria?
- Nokun Pulmula oli niin sitä vastaan. En viitsinyt ärsyttää sitä.
- Mistä lähtien sinä olet sen mielipiteistä välittänyt?
- No kun se on alkanut ystävällseksi. Eilenkin tuli hymyillen kadulla vastaan. Olisi tuntunut typerältä alkaa sitten heti aamupalaverissa lietsoa eripuraa.
  

Veden alla.

Merilevä tuoksuu makealta nenään. Se kutittaa käsivarsiani, muttei tunnu limaiselta. Se on sileää ja pehmeää. Auringon valo siivilöityy turkoosin veden läpi, katsoo syvältä pinnan takaa, väreillen virtauksen mukana kuin olisi ainetta. Hiekka pöllähtelee ympärilläni, laskeutuu hitaasti kuin lumihiutaleet. Kalat heittävät varjonsa ylleni niiden lipuessa auringon ja minun välistä, valkoiset vatsat minuun päin. Hyppään, hyppään korkeammalle kuin ennen, tavoittelen syvällä loistavaa aurinkoa ja laskeudun penheästi taas. Säteet väreilevät jälleen, täysin tietemättöminä minusta.