Sitten hän hymyili.

Sitä on mitä erilaisimpia tapoja tavata elämänsä ihminen. Minulle se oli hirvein tilanne, jonka saatoin kuvitella.

Seisoin luokan edessä pitämässä puhetta englanniksi. Eikä minulla ollut mitään havaintoa, mitä minun piti sanoa.
    Kaikki tietävät sen tunteen: kädet hikoavat, kurkku kuivuu saharaksi ja sydän hakkaa kaikille näkyvillä. Puna nousee väistämättä poskille ja leviää kuin värinappi veteen. Jotenkin se on kuitenkin niin traumaattinen kokemus, ettei sitä voi todella muistaa, ennen kuin joutuu siihen tilanteeseen uudelleen. Moni sanoo, että helpottaa, kun ihmiset eivät katso. Minusta se on kaikkein kamalinta: kun jokainen yksitellen menettää mielenkiintonsa ja kääntää myötähäpeää paeten katseensa.  Ja on vaan pakko jatkaa puhumista.
     Pahinta siinä oli ehkä se, että Ossi, herra hemmetin täydellisyys, oli pitänyt minua ennen aivan loistavan puheen, ja nyt se luopio alkoi hänkin tutkia pöydänkantta.
   Siinä minä siis seisoin omassa hiessäni lioten, äänihuulet rusetilla, enkä muistanut yhtainutta sanaa millään kielellä. Silloin tajusin, että Pinja katsoi minua. Se oli kummallista. Pinja oli pieni ja vaalea, ja täysin omassa maailmassaan. En ollu koskaan kuullut hänen puhuvan. En ollut koskaan nähnyt hänen katsovan ketään silmiin. Ja siinä hän nyt katsoi minua, ystäväni hylkäämää luuseria täydellisen keskittyneesti suoraan silmiin. Sitten hän hymyili. Ja nyökkäsi.
   Sitten äkkiä muistinkin, mitä minun piti sanoa.
    Laahustin paikalleni puheen jälkeen. Se oli surkea puhe, mutta herra hemmetin täydellinen Ossi taputti minua rohkaisevasti olalle, kun istuin hänen viereensä. Seuraava puhuja meni luokan eteen ja kaikki heräsivät hetkeksi transsistaan vain jatkaakseen pian vihkon nurkkaansa piirtelyä tai kännykällä leikkimistä.  Pinja katsoi seuraavaa puhujaa, niinkuin muutkin, muttei enää lainkaan niin keskittyneesti. Ja minä katsoin Pinjaa.
     Tunnin jälkeen Ossilla loppui koulu ja hän lähti kotiin. Näin kuinka Pinja keräili verkkaisesti tavaroitaan pulpetilta. En ollut varma, miksi sen tein, mutta jäin odottamaan häntä luokan ovelle.
- Hei kiitti muuten kun.. olit kiinnostuneen näkönen ja... niin, minä sönkötin. Tunsin itseni ääliöksi. Pinja kohautti vähättelevästi olkapäitään, mutta katsoi minua taas.
- Missä sinulla on tunti?
- Neljä kolmosessa, Pinja sanoi, ja kuulin ensikertaa hänen puhuvan.
- Ai, minä sanoin. Pettymys kuulsi äänestäni. Pinja nauroi. Hänellä oli sellainen nauru, jota kuuluisi käyttää paljon. Ei mikään ihme kiherrys.
- Onko siinä joku vika?
- No ei, minä sanoin. - Minun tunti on ihan toisella suunnalla.
- Ai.
     Harva ihminen on niin onnekas, että tietää elämänsä käännekohdan hetkellä tekevänsä tärkeän päätöksen. Minä olin yksi heistä.
- No tässä on vielä välituntia jäljellä, minä sanoin ja lähdin lampsimaan neljä kolmosen suuntaan. Nyökkäsin Pinjan kantaman kirjan suuntaan.
- On muuten melkoinen tiiliskivi. Mikä kirja sinulla on kesken?