Turha klommo.

Nuori mies juoksee ilta-auringon maalaamaan kesäiseen rantaan. Mies ei kuitenkaan katsele ympärilleen, vaan kompuroi hengen hädässä veneelle, pikkukivet sinkoillen, irrottaa veneen laiturista, ja alkaa viuhtoa hurjasti airoilla. Vesi pärskyy ympäriinsä. Mies kun ei ole juuri ennen soudellut. Juuri, kun tämä saa käännettyä veneen ulapalle päin, juoksee rantaan jo toinen mies.

- Älä nyt Jonttu lähde mihinkään! rannalla seisova mies huutaa.

Jonttu ei vastaa, vaan alkaa villisti meloa. Mies riisuu kenkänsä ja lähtee uimaan Jontun perään. Kaiken järjen mukaan uimarin ei pitäisi saada venettä kiinni. Mutta Jonttu ei tosiaan ole juuri airoja käytellyt.

- Painu helvettiin, Hanski! Jonttu päjäyttää, kun Hanski pääsee veneen rinnalle.

- Mää huitasen sulta pään irti, jos et lähe!

- Huitase pois. Et sää osu kuiteskaan! Hanski härnää ja ui airojen ulottumattomiin. Takaa-ajo jatkuu vielä hetken, mutta Jonttu ei saa karistettua Hanskia.

- Jonttu, älä jaksa olla tommonen! Päästä mut veneeseen nii sovitaan! Hanski huutaa, ja saa Jontun pasmat sekaisin.

- Miten niin sovitaan? Etkö sää tullukaa hukuttaan mua?

- No en! Etkö sää tullu hukuttaan ittees?

- No en.

Jonttu päästää Hanskin kapuamaan huterasti veneeseen, joka keinuu uhkaavasti.

- Mitäs helvettiä sää sitte lähit soutamaan? Hanski kysyy ja saa Jontun punehtumaan häpeästä.

- Mä luulin, että sää olit Tykki. Määhän kerroin, et taisin tehä klommon sen autoon ja tiiät, miten tarkka se on siitä. Mää kuulin, ku se huuteli mua ja suojeluvaisto otti ylivallan.

- Miten sää et tullu takas, ku näit, että se oon mää?

- Emmää tiiä. Mistä sitä tietää, ettet sää tullu kostaan sen puolesta, Jonttu lisää huvittuneena.

Hanski ja Jonttu istuvat hetken hiljaa, ennen kuin Jonttu älyää alkaa taas soutaa rantaan.

- Miksikä sää muuten sitten lähdit mun perään?

- Mää luulin, että mielummin hukuttaudut tai muutat tohon luodolle, ku kerrot Tykille.

- No vähältä piti. Nyt pitää kuiteski kertoa sille. En ees tajua, missä tein sen saakelin lommon! Jonttu puuskahtaa. Samassa Hanski lehahtaa vuorostaan punaiseksi.

- Itse asiassa määhän lainasin sitä autoa ennen sua, ja se lommo oli siinä jo kun sä lainasit sitä.. En mää arvannu, että sää tyyttäisit siitä itteäs! Hanski puolustautuu, kun näkee Jontun kasvoille syttyvän raivon.

Jonttu pomppaa veneessä pystyyn punaisena kuin jarruvalot.

- Jumankauta, mää kaadan koko veneen! Jonttu huutaa ja yrittää kammeta Hanskia järveen. Hanski lentää selälleen veneen pohjalle, muttei onnekseen lyö päätään. Vene keinuu, muttei kaadu.

- Älä nyt helvetti ala riehua! Hanski rauhoittelee.

- No ei sitten, Jonttu tokaisee ja hyppää veteen, keinauttaen samalla Hanskinkin laidan yli. Jonttu tekee pienen ympyrän päättäessään uida ulapalle, mutta tajuaa, ettei ikinä jaksa vastarannalle. Hanski lähtee perään ja palaa takaisin muistaessaan veneen. Hän kääntää veneen Jontun perään ja yrittää vuorostaan soutaa tätä kiinni, sillä erotuksella, ettei pyri huitomaan tätä airoilla. Koko matkan Hanski huutaa Jontulle enemmän tai vähemmän järkeä, mutta huuto kaikuu kuuroille korville.

Tykki maleksii kädet taskussa rantaan. Sisällä sanottiin, että Jonttu ja Hanski menivät molemmat järvelle. Ja toden totta, sieltä ne molemmat tulevat hengen hädässä rantaan päin. Tykki rypistää kulmiaan. Mikä idea nyt siinä on, että toinen ui ja toinen soutaa? Kumpikaan, Hanski tai Jonttu ei huomaa häntä, ennen kuin tulee rantaan.

- Pojat! Tykki huutaa saaden molemmat jähmettymään.

- Ette te tietäs, missä mun autonavaimet on? Tykki kysyy.

- Eteisen pöydällä. Kuin? Jonttu kysyy varovaisesti.

- Kun mää käyttäsin sen nopeesti tossa huollossa. Ajoin siihen pikkusen klommon viimeviikolla.

Puolisokea.

En vihaa sitten mitään niin paljon kuin huonoa näköä.

Paitsi silmälaseja.

Sitten hän hymyili.

Sitä on mitä erilaisimpia tapoja tavata elämänsä ihminen. Minulle se oli hirvein tilanne, jonka saatoin kuvitella.

Seisoin luokan edessä pitämässä puhetta englanniksi. Eikä minulla ollut mitään havaintoa, mitä minun piti sanoa.
    Kaikki tietävät sen tunteen: kädet hikoavat, kurkku kuivuu saharaksi ja sydän hakkaa kaikille näkyvillä. Puna nousee väistämättä poskille ja leviää kuin värinappi veteen. Jotenkin se on kuitenkin niin traumaattinen kokemus, ettei sitä voi todella muistaa, ennen kuin joutuu siihen tilanteeseen uudelleen. Moni sanoo, että helpottaa, kun ihmiset eivät katso. Minusta se on kaikkein kamalinta: kun jokainen yksitellen menettää mielenkiintonsa ja kääntää myötähäpeää paeten katseensa.  Ja on vaan pakko jatkaa puhumista.
     Pahinta siinä oli ehkä se, että Ossi, herra hemmetin täydellisyys, oli pitänyt minua ennen aivan loistavan puheen, ja nyt se luopio alkoi hänkin tutkia pöydänkantta.
   Siinä minä siis seisoin omassa hiessäni lioten, äänihuulet rusetilla, enkä muistanut yhtainutta sanaa millään kielellä. Silloin tajusin, että Pinja katsoi minua. Se oli kummallista. Pinja oli pieni ja vaalea, ja täysin omassa maailmassaan. En ollu koskaan kuullut hänen puhuvan. En ollut koskaan nähnyt hänen katsovan ketään silmiin. Ja siinä hän nyt katsoi minua, ystäväni hylkäämää luuseria täydellisen keskittyneesti suoraan silmiin. Sitten hän hymyili. Ja nyökkäsi.
   Sitten äkkiä muistinkin, mitä minun piti sanoa.
    Laahustin paikalleni puheen jälkeen. Se oli surkea puhe, mutta herra hemmetin täydellinen Ossi taputti minua rohkaisevasti olalle, kun istuin hänen viereensä. Seuraava puhuja meni luokan eteen ja kaikki heräsivät hetkeksi transsistaan vain jatkaakseen pian vihkon nurkkaansa piirtelyä tai kännykällä leikkimistä.  Pinja katsoi seuraavaa puhujaa, niinkuin muutkin, muttei enää lainkaan niin keskittyneesti. Ja minä katsoin Pinjaa.
     Tunnin jälkeen Ossilla loppui koulu ja hän lähti kotiin. Näin kuinka Pinja keräili verkkaisesti tavaroitaan pulpetilta. En ollut varma, miksi sen tein, mutta jäin odottamaan häntä luokan ovelle.
- Hei kiitti muuten kun.. olit kiinnostuneen näkönen ja... niin, minä sönkötin. Tunsin itseni ääliöksi. Pinja kohautti vähättelevästi olkapäitään, mutta katsoi minua taas.
- Missä sinulla on tunti?
- Neljä kolmosessa, Pinja sanoi, ja kuulin ensikertaa hänen puhuvan.
- Ai, minä sanoin. Pettymys kuulsi äänestäni. Pinja nauroi. Hänellä oli sellainen nauru, jota kuuluisi käyttää paljon. Ei mikään ihme kiherrys.
- Onko siinä joku vika?
- No ei, minä sanoin. - Minun tunti on ihan toisella suunnalla.
- Ai.
     Harva ihminen on niin onnekas, että tietää elämänsä käännekohdan hetkellä tekevänsä tärkeän päätöksen. Minä olin yksi heistä.
- No tässä on vielä välituntia jäljellä, minä sanoin ja lähdin lampsimaan neljä kolmosen suuntaan. Nyökkäsin Pinjan kantaman kirjan suuntaan.
- On muuten melkoinen tiiliskivi. Mikä kirja sinulla on kesken?

Purkinavaaja.

Vatsaani muodostuu kovaa vauhtia tyhjiö. Pari tuntia sitten se mourusi kuin säkkiin suljettu kissa, mutta nyt se ei jaksa edes metelöidä. Alan huolestua.
    Olen noussut kahdeksan aikaan junaan ja syönyt sen jälkeen satsuman. Siitäkin on jo yli yhdeksän tuntia. On niin nälkä, että tuskin näen rappukäytävän seiniä kavutessani kotiin. Avain menee lukkoon kolmannella yrittämällä.
    Niinpä järkytys on kova, kun jääkaapissa odottaa tasan kaksi hyllyä ja valo. Valun ulisten turhautumisesta lattialle. Olen ollut viikon poissa, tottakai jääkaappi on tyhjä. En vain ajatellut niin pitkälle päivällä.
    Kertaan mielessäni vaintoehtoja. Kello on yhdeksän ja nyt on lauantai. Yksikään kauppa ei ole auki. Muistutan itseäni, ettei kukaan ole ennenkään kuollut nälkään vuorokaudessa. Mutta toisaalta... kerta se on ensimmäinenkin. Kuvittelen, kuinka joku löytää langanlaihan ruhoni lattialta viikkojen päästä...
   Ponnahdan äkkiä pystyyn. Vatsani alkaa taas elämöidä silkasta säikähdyksesta. Minähän asun kerrostalossa. Eikö nyt olisi hyvä kokeilla naapureiden hyväsydämisyyttä? Toisaalta ajatus oville koputtelusta tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä. Päätän sinnitellä.
   Vartin päästä löydän itseni harhailemasta rapussa. Päätän koputella oviin, joiden takaa kuuluu ääniä. Enpähän herätä mummoja.

Ensimmäisellä ovella on on vastassa mies verkkopaidassa ja järkyttävä tupakanhaju. Päätän säästää itseni ruokamyrkytykseltä ja änkytän tulleeni väärälle ovelle. Kahdella seuraavalla ovella ei vastata. Neljännellä ovella on pikkutyttöjä, jotka sanovat, etteivät vanhemmat ole kotona. Toisessa kerroksessa joku luulee, että olen jostain piilokameraohjelmasta ja seuraava on varma, että olen uuden taktiikan ottanut jehovantodistaja. Manailen itsekseni. Ei se elokuvissa mene näin.

Kierreltyäni prikymmentä minuuttia ja luovutettuani seitsemän kertaa oven avaa pikkuruinen vanha nainen. No hemmetti. Nyt sitten herätin mummon. Napani korkeudelta tuijottava muummo ei kuitenkaan vaikuta uniselta tai edes kärttyiseltä. Aloitan litanjani.

- Iltaa. Minä olen tuolta neloskerroksesta. Mi-
- Osaatkos sinä kytkeä palomuurin? mummeli keskeyttää minut. Katson häntä hetken hölmistyneenä.

- Että mitä?
- Että osaatko kytkeä palomuurin?
- Enköhän minä osaa.
- Hyvä. Ota kengät ensin pois!

Puolisen tuntia myöhemmin, kun ensin on käynyt ilmi, että kytkettävä asia ei ollut palomuuri, vaan digiboksi ja se on asennettu tallentamaan joka viikko Mrs Marple jaksot, lähden omaan kerrokseeni saaliinani kolme tölkkiä tonnikalaa ja kaksi tölkkiä ananasta.

Surullista tässä tarinassa on vain se, että päästyäni asuntooni jouduin toteamaan, etten omista purkinavaajaa.