Purkinavaaja.

Vatsaani muodostuu kovaa vauhtia tyhjiö. Pari tuntia sitten se mourusi kuin säkkiin suljettu kissa, mutta nyt se ei jaksa edes metelöidä. Alan huolestua.
    Olen noussut kahdeksan aikaan junaan ja syönyt sen jälkeen satsuman. Siitäkin on jo yli yhdeksän tuntia. On niin nälkä, että tuskin näen rappukäytävän seiniä kavutessani kotiin. Avain menee lukkoon kolmannella yrittämällä.
    Niinpä järkytys on kova, kun jääkaapissa odottaa tasan kaksi hyllyä ja valo. Valun ulisten turhautumisesta lattialle. Olen ollut viikon poissa, tottakai jääkaappi on tyhjä. En vain ajatellut niin pitkälle päivällä.
    Kertaan mielessäni vaintoehtoja. Kello on yhdeksän ja nyt on lauantai. Yksikään kauppa ei ole auki. Muistutan itseäni, ettei kukaan ole ennenkään kuollut nälkään vuorokaudessa. Mutta toisaalta... kerta se on ensimmäinenkin. Kuvittelen, kuinka joku löytää langanlaihan ruhoni lattialta viikkojen päästä...
   Ponnahdan äkkiä pystyyn. Vatsani alkaa taas elämöidä silkasta säikähdyksesta. Minähän asun kerrostalossa. Eikö nyt olisi hyvä kokeilla naapureiden hyväsydämisyyttä? Toisaalta ajatus oville koputtelusta tuntuu äärimmäisen vastenmieliseltä. Päätän sinnitellä.
   Vartin päästä löydän itseni harhailemasta rapussa. Päätän koputella oviin, joiden takaa kuuluu ääniä. Enpähän herätä mummoja.

Ensimmäisellä ovella on on vastassa mies verkkopaidassa ja järkyttävä tupakanhaju. Päätän säästää itseni ruokamyrkytykseltä ja änkytän tulleeni väärälle ovelle. Kahdella seuraavalla ovella ei vastata. Neljännellä ovella on pikkutyttöjä, jotka sanovat, etteivät vanhemmat ole kotona. Toisessa kerroksessa joku luulee, että olen jostain piilokameraohjelmasta ja seuraava on varma, että olen uuden taktiikan ottanut jehovantodistaja. Manailen itsekseni. Ei se elokuvissa mene näin.

Kierreltyäni prikymmentä minuuttia ja luovutettuani seitsemän kertaa oven avaa pikkuruinen vanha nainen. No hemmetti. Nyt sitten herätin mummon. Napani korkeudelta tuijottava muummo ei kuitenkaan vaikuta uniselta tai edes kärttyiseltä. Aloitan litanjani.

- Iltaa. Minä olen tuolta neloskerroksesta. Mi-
- Osaatkos sinä kytkeä palomuurin? mummeli keskeyttää minut. Katson häntä hetken hölmistyneenä.

- Että mitä?
- Että osaatko kytkeä palomuurin?
- Enköhän minä osaa.
- Hyvä. Ota kengät ensin pois!

Puolisen tuntia myöhemmin, kun ensin on käynyt ilmi, että kytkettävä asia ei ollut palomuuri, vaan digiboksi ja se on asennettu tallentamaan joka viikko Mrs Marple jaksot, lähden omaan kerrokseeni saaliinani kolme tölkkiä tonnikalaa ja kaksi tölkkiä ananasta.

Surullista tässä tarinassa on vain se, että päästyäni asuntooni jouduin toteamaan, etten omista purkinavaajaa.