Nuori poika seisoo noin kilometrin päässä palavasta kylästä.
Paksu savupilvi nousee pylväänä taivaalle, suurimpana ja ainoana muistomerkkinä
jonka kylä ja sen ihmiset koskaan saavat. Tuuli kantaa ääniä kylästä,
vaimenneita huutoja, tulen ratinaa ja sihahdellen lumeen laskeutuvia tuhkan
hiutaleita. Kylmä ilma pakkautuu poikaa vasten kuin yrittäen saada tältä
lämpöä. Hänen lumeen uponneista paljaista jaloistaan on mennyt aikaa sitten
tunto. Ne sinertävät. Mutta hän ei huomaakaan kylmyyttä. Se ei ole mitään sen
tulen rinnalla, joka hänen sisällään palaa. Viha roihuaa kuin poltetut kodit,
katkeruus nousee kitkeränä savuna kurkkuun. Jäätynyt ilma vapisee kuumuudesta. Puhdas
lumi sotkeutuu nokeen. Savun nostattamat kyyneleet juovittavat pojan likaisia
kasvoja, jäätyvät railoiksi poskille. Hän näkee, kuinka kaukana karrelle
palanut katto romahtaa, kuin hänen palava maailmansa. Ääni ehtii hänen luokseen
vasta jäljessä, vaimeana kaikuna todellisesta tuhosta. Samassa viha roihahtaa
uudelleen. Muut ovat paenneet metsään, jättäneet kaiken taakseen palamaan. Hän
on yksin, hän on paljain käsin. Hän ei kykene tekemään mitään. Oma voimaton
viha lyö hänen ylitseen samalla kun kylästä kuuluu uusi rysähdys toisensa
jälkeen kaiken sortuessa. Pian tuli väsyy matalaksi, kyteväksi liekiksi, etsien
rauhassa ruokaa.
Sitten kylän ulkopuolelta näkyy liikettä. Hitaasti joukko
alkaa lähestyä metsää. Poika tajuaa seisovansa täysin näkösällä, ilman minkään
laista suojaa. Hän kääntyy kannoillaan, juoksee metsään, vältellen polkuja,
jotka joskus veivät kotiin. Jäätyneet jalat tottelevat hitaasti, rasitettu
sydän lyö uudella tavalla. Tuuli kantaa takaa rauhassa lähestyvän kuoleman
naurun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti