Sinä luulit, että se oli tietämättömyyttä, pelkuruutta, että se oli riittämättömyyttä. Mutta sinä et vain ymmärtänyt.
Minä innostuin ihan vääristä asioista. Minä viittasin ja juoksin liikkatunnilla. Minä luin kirjoja välkillä ja istuin yksin ruokalassa. Minä itsepintaisesti pukeiduin kummallisesti. Sittenkin kun siitä huomautettiin. Minä hymyilin sinulle toistuvasti. Ehkä meistä sittenkin tulisi kavereita. Mutta se ei olisi onnistunut. Minussa oli jotain lähtökohtaisesti vinksallaan. Jos meistä sama biisi oli hyvä, minä tykkäsin siitä väärin. Jos minä teinkin jotain oikein, se oli hölmöä. Eihän se niin voinut mennä. Sinusta se oli tietämättömyyttä: en tiennyt, miten toimitaan oikein, mitä hienoa siinä on. Se tieto oli salattu, uskottu vain tietyille.
Ja minä jäin pois kaikesta hauskasta. En ymmärtänyt sinun ja kavereidesi maailman hauskinta läppää. Pyörittelin silmiäni väärässä kohden. En juhlinut, en juonut. En edes maistanut tupakkaa. En hinkunut kenenkään läheisyyttä. Sinusta se oli pelkoa: kiinnijäämisen pelkoa, läheisyyden pelkoa, menettämisen pelkoa. Sinä et nähnyt minussa rohkeutta, vain halua miellyttää vääriä ihmisiä ja pelkoa hakea oikeiden ihmisten hyväksyntää.
Se oli riittämättömyyttä. Minä en vain mahtunut maailmaasi. Ehkä nauroit joskus kanssani, ehkä jopa joskus tarvitsit apuani. Mutta silloinkin sorruin olemaan se sinisilmäinen hölmö ja autoin. Sinä halveksit minua, ja luulit, että minä halveksisin takaisin. Minä olin ulkopuolella.
Mutta ehkä jonain päivänä sinulla on tytär. Hän pukeutuu niin kuin itse haluaa, ei niin kuin muut. Hän viittaa, koska hän tietää. Hän ei suostu kavereiden vietäväksi, lupaa itselleen pitää oman päänsä, mielipiteensä, arvonsa. Hän päättää olla avoin, päättää antaa anteeksi. Hän päättää olla rohkea ja olla erilainen. Hän päättää, ettei peitä itseään. Ja yhtenä päivänä hän tulee kotiin ja sanoo, että hän on muista tietämätön, pelkuri, riittämätön. Ettei häntä ymmärretä.
Ehkä silloin sinä ymmärrät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti