Kultakalan vapautus.

Inkkari pyrörähteli hämmentyneenä ympäri pyöreässä kulhossaan. Vesi pyörähteli sen ympärillä käsittämättömästi. Se ei ollut enää varma, mikä suunta oli ylös ja mikä alas. Se katsahti Shosannaa pelästyneenä, hakien tukea. Shosannan kasvot näyttivät muuttavan muotoaan jatkuvasti.
- Ei hätää Inkkari, Shosanna rauhoitteli ystäväänsä. - Pian päästään bussiin.
  Shosannan olisi kovasti tehnyt mieli ottaa Inkkari kämmenelleen ja silittää sitä rauhoittavasti, mutta hän tiesi, ettei kaloille saanut tehdä niin. Se oli niille erittäin epärauhoittavaa. Shosanna olisi kaivannut, että joku olisi silitellyt häntä rauhoittavasti, mutta hän oli nyt valitettavasti yksin.
   Sade valui kaksikon päälle. Tien pinta värisi hakkaavan veden voimasta ja koko maisema muuttui epätarkaksi. Shosanna oli aikaa sitten kastunut läpimäräksi. Hänellä oli sadeviitta, mutta vesi pääsi valumaan hänen paljasta kaulaansa ja niskaansa pitkin kauluksesta sisään. Hän ei ollut löytänyt neppareilla kiinnitettävää huppua eteisestä. Hän ei myöskään tehnyt elettäkään kiristääkseen kaulusta - hänen piti pitää molemmin käsin kiinni Inkkarin vesimaljasta jonka pintaa sade rummutti hermostuttaen kalan. Mutta sukat olivat sentään kuivat. Matilda-serkulta perityt saappaat lonksuivat jalassa, mutta pitivät vettä hyvin. Inkkaria taas ei haitannut kastua.
   Bussi kaasi nurkan takaa nostattaen vedestä aallot kuin laiva. Valot pyyhkivät Shosannan yli. Bussi hidasti, jottei roiskisi lisää vettä heidän päälleen ja avasi natisevat ovet. Bussikuski  huomasi pienen tytön nousevan bussiin.
- Hei tyttö, kuski kysyi. - Minkä ikäinen sinä olet?
- Kuusi. Paljonko lapsen lippu maksaa?
   Busskikuski pärskähti.
- Kuule tyttö, mihin sinä luulet meneväsi yksin bussilla?
- Sillalle, Shosanna vastasi.- Minun pitää viedä Inkkari sinne. Äiti sanoo, että heittää sen vessanpyttyyn.
- Kuka on Inkkari, kummastunut nainen kysyi etupenkistä.
- Minun kala, Shosanna vastasi nyökäten lasimaljaansa päin.  Vasta nyt bussikuski huomasi, että pikkutytöllä oli sylissään kalamalja!
- Et sinä voi tuoda kalaa bussiin!
- Mutta kun minun on pakko! Shosanna parkaisi ja tunsi kyynelten pulpahtavan silmistään. Hän yritti kovasti pidättää niitä. Kyyneleet olivat paha asia. - Muuten äiti heittää sen vessanpyttyyn!
- Kuule, anna  pikkutytön tulla bussiin.
- Et sinä nyt voi pientä tyttöä jättää sateeseen!
- Kuulkaa, tämä on bussi! bussikuski vastasi tuskastuneena. Hän oli jo kaksi minuuttia myöhässä. - Mitä jo malja kaatuu?
- Ei kaadu, Shosanna lupasi. - Minä kaadan osan vedestä pois.
   Kiireen, pikkutytön ja matkustajien painostamana bussikuski käski tytön jättää kulhon vain puolilleen vettä ja salli tämän tulla bussiin. Bussi oli muutenkin jo märkä.

- Miksi kalasi nimi on Inkkari? Shosannan vieressä istuva nainen kysyi.
- Kun sillä on tämä harja. Tässä näin. Niinkuin inkkareilla, Shosanna selitti ja osoitti Inkkarin selkäevää. Hän oli nähnyt lasten historian kirjassakauniin, piirretyn kuvan, jossa oli mies, jolla oli pystytukka keskellä päätä ja kaljua sivuilla. Hänen serkkunsa Matilda oli kertonut, että se oli inkkari.  Kotona äiti oli sanonut, että se oli ruma sana, eikä sellaista saanut käyttää. Shosanna ei tiennyt miksi. Mutta ei kai nyt kalan nimeä voinut muuttaa. Hän selitti tämän mukavalle naiselle.
- Mistä sinä olet saanut tuon kalan? joku matkustajista kysyi ystävällisesti. Shosannalla alkoi olla oikein mukava olo, nyt kun hänen hiuksensa alkoivat kuivua. Hän päätti kertoa kalasta muille matkustajille.

Se alkoi siitä, kun mummu oli tullut heillä käymään. Shosanna piti mummusta paljon, vaikka tämä kävi niin harvoin. Mummu oli antanut Shosannalle rahaa niin, ettei äiti nähnyt ja iskenyt silmää.
- Minun lempi lapsenlapselle, mummu sanoi. Hän käski Shosannan ostaa itselleen jotain kivaa.
   Shosanna vietti suurimman osan ajastaan kotona sisällä. Hänen naapurissaan ei asunut lapsia. Hän odotti kovasti, että pääsisi kouluun ja muiden lasten kanssa leikkimään. Mutta siihen tuntui olevan ikuisuus. Niinpä hän oli päättänyt ostaa itselleen kaverin. Hän oli kaivanut tyynystään rahan, jonka oli piilottanut ja kävellyt koko matkan eläinkauppaan. Alunperin hän aikoi ostaa koiran, mutta raha ei ollut riittänyt siihen. Niin oli tyytyminen kalaan. Mutta onni onnettomuudessa: Inkkari oli paras kaveri joka hänellä oli koskaan ollut.

Äiti ei kuitenkaan ollut innostunut siitä, että hänellä oli kala. Eikä siitä, että mummu oli antanut niin pienelle tytölle rahaa. Shosanna oli piilotellut kalaa huoneessaan viikon, ennen kuin oli jäänyt kiinni. Äiti sanoi, että heittäisi kalan vessanpyttyyn. Mutta sitä Shosanna ei aikonut sallia. Äiti ei saanut viedä hänen ainoaa ystäväänsä. Hän oli päättänyt päästää Inkkarin sinne, missä oikea kalat elävät: jokeen. Inkkari oli kauniin kultaisen värinen. Muut kalat varmasti pitäisivät sitä kauniina ja tekisivät siitä kuninkaan. Shosannaa harmitti luopua Inkkarin seurasta. Mutta toisaalta hän oli innoissaan Inkkarin uuden elämän puolesta.

Lopulta kävi niin, että sillan kohdalla bussista jäivät pois kaikki muutkin matkustajat. Ja tietysi Inkkari. Lähtiessä bussikuski taputti Shosannaa selkään.
   Sade oli lakannut kun he tulivat joen pientareelle. Pieni tyttö ja kymmenkunta aikuista asettuivat puolikaareen törmälle.
- Pitäisikö meidän sanoa jotain? bussissa ensin Shosannalle puhunut nainen kysyi. Aikuiset vilkuilivat toisiaan. Lopulta eräs nuori mies astui esiin ja lausui juhlavalla äänellä:
- Inkkari. Sinä saavuit meidän elämäämme ja Shosannan elämään juuri oikealla hetkellä. Sinä opetit Shosannalle hyvän ystävän arvon. Mutta nyt sinun velvollisuutesi joen ruhtinaana kutsuvat sinua, ja me raskain sydämin laskemme sinut matkaan. Tiedä kuitenkin, että aina, kun kuljemme tämän joen ohi, muistamme sinua. Toivomme, että kalaystäväsi antavat sinulle ansaitsemasi arvon ja kohtelevat sinua hyvin. Jää hyvästi, rakas ystävä! mies lopetti mahtipontisesti ja astui takaisin kaareen.
   Sitten Shosanna astui pientareelle ja päästi Inkkarin virtaan. Se uiskenteli onnellisena vapauteen.

Sitten koko seurue palasi arvokkaassa hiljaisuudessa odottamaan seuraavaa bussia.