Maanantai koira.

Kävelen Kypärämäkeä alas. Olen kerrankin ajoissa, nipin napin. Ja parempi onkin, sillä minulla on ruotsin sanakoe heti ensimmäisenä.
Mäen alla on mies kahden koiran kanssa. Toinen on suhteettoman iso toiseen verrattuna. Se näyttää erikoiselta.
Sitten huomaan, että tilanne on muutenkin erikoinen: isompi koira on irti. Tulen kohdalle, eikä koira reagoi minuun. Nappaan sen kaulapannasta kiinni. Hymyilen miehelle. Saatiimpa kiinni, ennen kuin ehti karkuun.
- Onko se sinun koira? mies kysyy. Hymyni hyytyy.
- Ei, ei ole.
- Ai, mies sanoo ja jättää minut koiran kanssa kaksin. Jään hölmönä katsomaan perään.

Äkkiä tajuan olevani hankalassa tilanteessa. En tosiaan ehdi ruotsin tunnille ajoissa. Hetken käy mielessäni se tyypillinen ajatus: ei tämä ole minun koirani. Ei minun vastuullani. Mutta jos minun koirani juoksisi vauhkona ympäri ruuhkaista risteystä, enkö toivoisi jonkun ottavan sen kiinni?
Koira tosiaan on vauhko. Se tempoo ympäriinsä ja saan käyttää kaiken voimani, ettei se pääse karkuun. Se jäisi varmasti auton alle. Minulle tulee hiki pakkasesta huolimatta.

Mäkeä alas tulee mies pyörällä. Hän katsoo hetken minua ja koiraa. Kerkeän toivoa, että omistaja on saapunut.
- Onko tuo sinun koirasi? hän kysyy.
- Ei, minä vastaan taas. Olen melkein polvillani lumessa.
- Minä ehkä tiedän kenen se on. Tai siis miltä alueelta.
- Oi mahtavaa, minä sanon.
- Voisitko viedä sen sinne? Minun pitäisi keretä kouluun.
- No en. Minun pitää keretä töihin.
- Ai, minä sanon turhautuneena. Eikö meillä kaikilla olisi kiire?
- Katso onko siinä numero, mies sanoo.
Se ei ole mitenkään helppo tehtävä. Koira pyörähtää noin viisikymmentä kertaa ympäri ja kiskoo pantaa. Mies katsoo tyynenä pyörästä selästä painiani. Sapettaa. Lopulta saan kiinni metallilaatasta.
- On siellä numero!
- Hienoa! Soitapa siihen, mies sanoo, yhä pyöränsä selästä.

Samassa panta pyörähtää sormissani ja koira juoksee kuin ammuttuna tien yli. Olen kerennyt näppäillä vain kaksi numeroa.
- Oi joi. Nyt se karkasi, mies toteaa tarpeettomasti. Valot vaihtuvat, eikä kumpikaan meistä pääse koiran perään. Sormiani kirvelee pettymyksestä. Mies jatkaa toiseen suuntaa, minä lähden koulua kohti valojen vaihtuessa. Koirasta ei näy jälkeäkään.

En voi estää itseäni etsimästä koiran jälkiä lumesta. Mutta tiedän sen turhaksi. Koululleni on yli kilometrin matka. Koira on voinut juosta mihin tahansa sen kilometrin säteellä, teistä piittaamatta. En voi kuin lähettää pyyntöjäni ylöspäin ja toivoa, ettei siellä ole kiire.

Avatessani koulun oven se ihme tapahtuu: samainen koira juoksee minua vastaan. Koulun sisällä.
Toisen kerran saman aamun sisällä nappaan kiinni vauhkon koiran kaulapannasta. Kanslian ovi avautuu.
- Hyvä kun sait sen kiinni! Meinasimme juuri soittaa siitä rankkurille-
- Ei tarvitse! Sen pannassa on numero.

- Miten koira päätyi tänne?
- Se juoksi suoraan ovesta sisään. Joku laittoi sen ulos, mutta se tuli takaisin väen vängällä.

Tämä todella tapahtui eräs maanantai aamu. Koira pääsi turvallisesti omistajalleen samalla kun tein ruotsin sanakoetta toisessa luokassa.