Citykani tietää.

Parkkipaikan laidalla, pensaikon suojassa Rusakko mussutti ihastuneena voikukan lehtiä. Voi miten onnekas minä olenkaan, se ajatteli. Se oli näet ehtinyt paikalle ensimmäisenä. Se upotti innostuneena pienen vaaleanpunaisen nenänsä multaan ja jyrsi kasvin miltei juurineen. Tunnollisena rusakkona se ei kuitenkaan unohtanut tarkkailla ympäristöään. Kaiken varalta. Sen pitkät ruskeat korvat kääntyilivät tasaisin väliajoin, kumpikin omaan tahtiinsa, etsien vihiä vaarasta tai mahdollisesta kilparuokailijasta. Jossain – turvallisen matkan päässä - köhi auton moottori, mehiläiset surisivat pensaikossa, ja jossain kaksi jänistä jutusteli hiljakseen.

     Hetkinen.

     Rusakko käänsi molemmat korvansa pulisijoita kohden. Toden totta, jotkut siellä juttelivat. Rusakko nousi takakäpälöilleen ja nuuhkaisi. Ei jäniksiä. Vaan citykaneja. Uh, Rusakko ajatteli itsekseen. Ehkä hän voisi hiipiä pois vähin äänin. Ei, myöhäistä. Toinen niistä oli jo huomannut hänet.

- Hei rusakko! toinen citykaneista huikkasi. – Tulepa katsomaan esitystä.

      Rusakko loikki kanien rinnalle, yrittäen näyttää sulavalta. Citykanien kanssa piti aina olla vähän varpaillaan. Ne kun olivat niin ollakseen.

- Millainen esitys täällä on menossa? Rusakko kysyi uteliaana.

- Ajotunti.

- Toinen kerta.

- Yleensä ovat jo liikenteessä. Mutta kaveri on tumpelo, siksi se hikoilee niin paljon.

- Ei, vaan koska on kuuma.

- Ei, kyllä tämä on jännitysperäistä.

   Johtui hikoilu mistä tahansa, nyt Rusakko todella haistoi pistävän hien. Se sai hänen hälytyskellonsa soimaan ja laukaisi halun paeta.

- Täällä on ihmisiä! Äkkiä, piiloon! Rusakko huuhdahti.

- Ei tässä nyt mitään paniikin aihetta ole, toinen citykaneista totesi. – Nehän ovat autossa.

Sehän tässä pelottaakin, Rusakko ajatteli, mutta ei kehdannut käyttäytyä kuin mikäkin jänishousu citykanien seurassa. Kanit katsoivat tiiviisti parkkipaikalla puksuttavaa autoa ja nyökkäilivät asiantuntevasti. Rusakko kokeili samaa. Hän tunsi itsensä ääliöksi.

- Mitä tässä nyt siis oikein tapahtuu? Siis tällä… autotunnilla?

- Opettelevat ajamaan.

- Siis hallitsemaan ja ohjaamaan ajokkia, siis autoa.

- Siis… nekö eivät osaa sitä valmiiksi… Tai että pitääkö sitä jotenkin ohjata?

   Citykanit kääntyivät katsomaan kummissaan Rusakkoa. Kumpikaan ei kuitenkaan ääneen halveksunut hänen tietämättömyyttään.

- Auto ei ole elävä, kuten kai tiedät. Ihmiset ohjaavat sitä, ja tässä nyt keskenkasvuista ihmistä opetetaan sellaista ohjaamaan.

- Jaha. Ja kuka tässä nyt opettaa?

- Isä opettaa poikaa. Opetuslupalaisia. Myös ammattilaiset opettavat, ja paljon säännöllisemmin, mutta viihdearvo on silloin huomattavasti pienempi.

- Kuinka näin?

- No… Ihmisten konfliktit ovat mahdottoman viihdyttäviä.

- Erittäin.

- Meillä on tässä pieni veto, koska isän pinna palaa.

- Ja koska poika saa auton liikkeelle sammuttamatta sitä.

   Rusakko alkoi nyt myös seurata autoa. Toden totta: se heräsi eloon, hurisi hetken lupaavasti, ja nytkähti sitten surullisesti sammuksiin. Ja se toistui ja toistui. Rusakko näki hien valuvan pojan punakoita poskia pitkin.

- Oi joi. Mistä tuo johtuu? Rusakko kysyi.

- Minusta poika nostaa kytkimen liian nopeasti, mutta tuon mielestä se ei paina tarpeeksi kaasua.

- Tai sitten se johtuu siitä, että auto on diesel. Vaikeampi käynnistää.

- Ei vaan bensa.

- Diesel.

- Bensa.

- Diesel.

- Äh, käytä nenääsi!

- Pahus, oikeassa olet.

   Rusakko ei ymmärtänyt tästä mitään, mutta seurasi jännittyneenä uutta lupaavaa yritystä.

- Oi, nyt näyttää hyvältä!

   Hitaasti auto ryömi eteenpäin, ja pysyi kuin pysyikin käynnissä. Rusakko ja kaniinit hihkuivat riemusta. Sekä isän että pojan kasvoille levisi helpottunut virne. Auto alkoi hitaasti ajaa nykivää kahdeksikkoa citykanien selvittäessä kutakin tilannetta Rusakolle.

- Nyt se vaihtaa kakkoselle.

- Mitä se tarkoittaa? Rusakko kysyi.

- Että auto kulkee lujempaa.

- Tähän suuntaan?!

   Samassa auto ampaisi pitkäkorvaista yleisöään päin. Rusakko parkaisi kauhusta, ja juoksi, minkä pitkistä koivistaan pääsi parkkipaikan poikki.

- Rusakko, EI! toinen citykaneista huudahti sen perään. Kaartava auto jarrutti kirskuen, pysähtyen juuri ennen Rusakon hännän typykkää.

- Tun kani! punakka poika karjaisi säikähtäneenä.

- Älä kania syytä. Eivät ne meidän ajotuntia osaa varoa, pojan isä rauhoitteli. Toinen citykaneista tuhahti paheksuvasti.

- Ei kani vaan rusakko!