Parkkipaikan laidalla, pensaikon suojassa Rusakko
mussutti ihastuneena voikukan lehtiä. Voi
miten onnekas minä olenkaan, se ajatteli. Se oli näet ehtinyt paikalle
ensimmäisenä. Se upotti innostuneena pienen vaaleanpunaisen nenänsä multaan ja
jyrsi kasvin miltei juurineen. Tunnollisena rusakkona se ei kuitenkaan
unohtanut tarkkailla ympäristöään. Kaiken varalta. Sen pitkät ruskeat korvat kääntyilivät
tasaisin väliajoin, kumpikin omaan tahtiinsa, etsien vihiä vaarasta tai mahdollisesta
kilparuokailijasta. Jossain – turvallisen matkan päässä - köhi auton moottori,
mehiläiset surisivat pensaikossa, ja jossain kaksi jänistä jutusteli
hiljakseen.
Hetkinen.
Rusakko käänsi
molemmat korvansa pulisijoita kohden. Toden totta, jotkut siellä juttelivat. Rusakko
nousi takakäpälöilleen ja nuuhkaisi. Ei jäniksiä. Vaan citykaneja. Uh, Rusakko ajatteli itsekseen. Ehkä hän
voisi hiipiä pois vähin äänin. Ei, myöhäistä. Toinen niistä oli jo huomannut
hänet.
- Hei rusakko! toinen citykaneista huikkasi. – Tulepa katsomaan
esitystä.
Rusakko loikki kanien rinnalle, yrittäen
näyttää sulavalta. Citykanien kanssa piti aina olla vähän varpaillaan. Ne kun
olivat niin ollakseen.
- Millainen esitys täällä on menossa? Rusakko kysyi
uteliaana.
- Ajotunti.
- Toinen kerta.
- Yleensä ovat jo liikenteessä. Mutta kaveri on tumpelo,
siksi se hikoilee niin paljon.
- Ei, vaan koska on kuuma.
- Ei, kyllä tämä on jännitysperäistä.
Johtui hikoilu
mistä tahansa, nyt Rusakko todella haistoi
pistävän hien. Se sai hänen hälytyskellonsa soimaan ja laukaisi halun paeta.
- Täällä on ihmisiä!
Äkkiä, piiloon! Rusakko huuhdahti.
- Ei tässä nyt mitään paniikin aihetta ole, toinen
citykaneista totesi. – Nehän ovat autossa.
Sehän tässä
pelottaakin, Rusakko ajatteli, mutta ei kehdannut käyttäytyä kuin mikäkin
jänishousu citykanien seurassa. Kanit katsoivat tiiviisti parkkipaikalla
puksuttavaa autoa ja nyökkäilivät asiantuntevasti. Rusakko kokeili samaa. Hän
tunsi itsensä ääliöksi.
- Mitä tässä nyt siis oikein tapahtuu? Siis tällä…
autotunnilla?
- Opettelevat ajamaan.
- Siis hallitsemaan ja ohjaamaan ajokkia, siis autoa.
- Siis… nekö eivät osaa sitä valmiiksi… Tai että pitääkö
sitä jotenkin ohjata?
Citykanit
kääntyivät katsomaan kummissaan Rusakkoa. Kumpikaan ei kuitenkaan ääneen
halveksunut hänen tietämättömyyttään.
- Auto ei ole elävä, kuten kai tiedät. Ihmiset ohjaavat
sitä, ja tässä nyt keskenkasvuista ihmistä opetetaan sellaista ohjaamaan.
- Jaha. Ja kuka tässä nyt opettaa?
- Isä opettaa poikaa. Opetuslupalaisia. Myös
ammattilaiset opettavat, ja paljon säännöllisemmin, mutta viihdearvo on silloin
huomattavasti pienempi.
- Kuinka näin?
- No… Ihmisten konfliktit ovat mahdottoman viihdyttäviä.
- Erittäin.
- Meillä on tässä pieni veto, koska isän pinna palaa.
- Ja koska poika saa auton liikkeelle sammuttamatta sitä.
Rusakko alkoi
nyt myös seurata autoa. Toden totta: se heräsi eloon, hurisi hetken lupaavasti,
ja nytkähti sitten surullisesti sammuksiin. Ja se toistui ja toistui. Rusakko
näki hien valuvan pojan punakoita poskia pitkin.
- Oi joi. Mistä tuo johtuu? Rusakko kysyi.
- Minusta poika nostaa kytkimen liian nopeasti, mutta tuon mielestä se ei paina tarpeeksi
kaasua.
- Tai sitten se johtuu siitä, että auto on diesel.
Vaikeampi käynnistää.
- Ei vaan bensa.
- Diesel.
- Bensa.
- Diesel.
- Äh, käytä nenääsi!
- Pahus, oikeassa olet.
Rusakko ei
ymmärtänyt tästä mitään, mutta seurasi jännittyneenä uutta lupaavaa yritystä.
- Oi, nyt näyttää hyvältä!
Hitaasti auto ryömi eteenpäin, ja pysyi kuin
pysyikin käynnissä. Rusakko ja kaniinit hihkuivat riemusta. Sekä isän että
pojan kasvoille levisi helpottunut virne. Auto alkoi hitaasti ajaa nykivää
kahdeksikkoa citykanien selvittäessä kutakin tilannetta Rusakolle.
- Nyt se vaihtaa kakkoselle.
- Mitä se tarkoittaa? Rusakko kysyi.
- Että auto kulkee lujempaa.
- Tähän suuntaan?!
Samassa auto
ampaisi pitkäkorvaista yleisöään päin. Rusakko parkaisi kauhusta, ja juoksi,
minkä pitkistä koivistaan pääsi parkkipaikan poikki.
- Rusakko, EI! toinen citykaneista huudahti sen perään. Kaartava auto jarrutti kirskuen, pysähtyen juuri ennen Rusakon hännän
typykkää.
- Tun kani! punakka poika karjaisi säikähtäneenä.
- Älä kania syytä. Eivät ne meidän ajotuntia osaa varoa,
pojan isä rauhoitteli. Toinen citykaneista tuhahti paheksuvasti.
- Ei kani vaan rusakko!
Hahha olipa taas viihdyttävä tarina!:D
VastaaPoistaMeidän pihalla vierailee välillä rusakko tai citykani. Ja viereinen parkkipaikka on suosittu ajoharjoittelipaikka ennen liikenteeseen lähtöä. Aivan kuin tarina olisi täältä. :)
VastaaPoista