- Tänään on se päivä! isä huudahti keittiössä.
Säikähdin niin, että meinasin pudota tuoliltani. Sydän
alkoi hakata, aivot kuumeisesti miettiä poispääsyä. Kylmä hiki ilmestyi
kalvoksi iholleni kuin olisi ollut siinä odottamassa tätä nimenomaista ilmoitusta.
Se on se päivä, jota inhoan. Päivä jonka uhan kasvaessa
muutun säikyksi kuin albiino kaniini. Päivä joka riistää minulta kaikki
ylpeyteni rippeet ja sosiaalisen asemani. Päivä, jona tunnen lamaannuttavaa
myötähäpeää isääni, ukkiani, sisaruksiani ja ennen kaikkea itseäni kohtaan.
Cittarin kahvitarjous päivä.
Isä ja ukki eivät voi vastustaa sitä. Se on heidän
joulunsa, uusivuotensa, juhannuksensa, synttärit ja hääpäivät päälle, kaikki
samassa Juhlamokka paketissa. Kun puolisen vuotta edellisestä kerrasta on
kulunut, alkaa armoton alennuslehtien kyttäys. Yleensä osaan ennakoida merkit
ja varautua henkisesti. Nyt olin unohtanut.
Isä kolisteli portaat ylös. Minulla oli ratkaisevat
seitsemän sekuntia aikaa keksiä pätevä tekosyy livistää. En ehtinyt.
- Cittarissa on kahvi tarjouksessa! isä pauhasi. Niinkö?
- Soita Valtterille. Ja käske tuomaan Minna myös. Nyt
tarvitaan kaikki apuun, hän jatkoi.
- Soitan! ilmoitin vähän innostuneempana. Valtteri
inhoaisi minua tämän takia. Mutta meillä nyt on tapana pistää muut kärsimään
yhdessä. Sitä paitsi Minnan – Valtterin tyttökaverin - piti oppia suvun
tavoille.
Luulisi kahvin ostamisen tarjouksesta olevan helppo
tehtävä. Tarkoitushan on ostaa ainakin puolenvuoden kahvit kerralla tai niin
paljon kuin jaksaa kantaa. Kaikki halvan kahvin ystävät tietävät kuitenkin,
että matkaan liittyy yksi mutka: kahvia on kaksi pakettia per talous. Niinpä
yksinkertaisesta kauppareissusta on meillä muodostunut tarkkaan suunniteltu,
testattu ja aikataulutettu operaatio rikkoa ehkäpä maailman turhinta sääntöä.
Minna ja Valtteri saapuivat parinkymmenen minuutin
päästä. Valtteri näytti siltä, kuin olisin pistänyt hänet syömään keittoa
kertomatta, että joku oli sylkäissyt siihen, mutta Minna vaikutti
innostuneelta. Se reppana ei tiennyt, miten älyttömäksi tämä saattaisi mennä.
Ahtauduimme kaikki kolme piskuisen Toyotamme takapenkille ja lähdimme kohti ensimmäistä
kolmesta Cittarista. Minna piti sitkeää, iloista yksinpuhelua koko matkan,
mutta minä ja Valtteri olimme päättäneet pitää yhdessä kurjaa.
Ukki jätti auton avaimet isälle ja luikahti ovesta. Minna
meinasi lähteä ryömimään takapenkiltä perään.
- Älä vielä mene. Meidän pitää mennä yksi kerrallaan, isä
valisti.
- Ai, Minna sanoi. – Miksi?
- Koska muuten joku näkee, että me ollaan samaa porukkaa,
Valtteri mutisi.
- Kukaan ei onneksi näe, että me istutaan samassa
autossa, minä sanoin. Isä mulkaisi minua pahasti. Minä menin seuraavana.
Käytävä oli tupaten täynnä. Kahvi hyllyn luo sai melkein
uida. Sen yläpuolella luki kissan kokoisin kirjaimin: KAKSI PAKETTIA
KOTITALOUTTA KOHDEN. Otin kiltisti kaksi pakettia ja hiivin kassalle. Eri
kassalle kuin ukki.
Kiikutimme kaikki yksitellen saaliimme autoon ja
jatkoimme seuraavalle kaupalle. Toisen reissun jälkeen Minna oli vihdoin
tajunnut, ettei hyvä tuuli pelastanut ketään siltä älyttömyydeltä ja oli
liittynyt murjotuskerhoon. Isä ja ukki kinastelivat puoli leikillään, kuinka
monta pakettia ukki saisi.
Parin tunnin jälkeen – kun urakan vihdoin oli
loppusuoralla – minut valtasi paha aavistus. Viimeinen Cittari oli
iltapäiväruuhkan turvottama. Jonot olivat niin pitkät, että jouduin valitsemaan
omani arpapelillä – en kaavan mukaisesti. Keskityin rapsuttamaan toisen
kahvipaketin kulmaa, kun aavistukseni ruumiillistui.
- Moi! kassaneiti
hihkaisi innostuneesti. Ei niin kuin taitava asiakaspalvelija, joka jättää
hyvän mielen. Vaan niin kuin ihminen, jonka kanssa on ollut kuusi vuotta
rinnakkaisluokalla ja johon äkkiä törmää kassalla. Niin kuin Kirsi.
- Moi. Sähän olet täällä töissä. Vaikka koulut on
alkanut, mumisin muistellen, kuinka iloisesti yllättynyt ilme luodaan. Mietin
tiesikö Kirsi, etten minä juonut kahvia. Mistä
se sen muka tietäisi?
- Joo kävi hyvä mäihä. Sain jäädä vielä viikoksi. Maksatko
kortilla? Eikö? Valtteri muuten kävi kanssa. Ostamassa kahvia, Kirsi jatkoi
hymyillen. En vieläkään tiedä, miksen vain painanut päätäni ja maksanut hiljaa.
- Juu. Äiti taisi lähettää sen ja isä minut. Hassu juttu,
kuulin sönköttäväni. Samassa tajusin, että Valtteri ja Minna seisoivat ukin
kanssa kassan päässä minua näkemättä. Painoin pääni nyt sitäkin painokkaammin
ja yritin löytää kolikoita.
- Mm-m. Teidän isä taisi lähteä vielä varmistamaan, Kirsi
sanoi vakavana. Isä katseli muina miehinä iltalehtien otsikoita saman jonon
perällä.
- Niin kai, minä totesin ja survaisin sittenkin korttini
lukijaan.
Samassa kassojen takaa kuului rymähdys. Käännyin
katsomaan nähdäkseni ukkini, Valtterin ja jonkun vieraan naisen pitkin
pituuttaan käytävällä kahdeksan kahvipaketin kanssa. En tiedä pysähtyivätkö
kaikki oikeasti katsomaan, mutta siltä minusta tuntui. Kirsin hyväksi on
sanottava, että hän nauroi hyvin hiljaa. Isä maksoi ostoksensa ja menimme
näkyvästi kahdentoista kahvipakettimme kanssa autoon.
Kummallisinta on kai, ettei mitään tapahtunut. Minä
selvisin julkisesta nöyryytyksestä, jopa siitä, että Kirsi koulussa totesi
hilpeästi, että ”teillä vissiin sitten juodaan kahvia.” Isä ja ukki eivät
selvinneet yhtä hyvin. He olivat vuosia hakeneet elämäänsä jännitystä kahvia
ostamalla, ja nyt kävi ilmi, ettei kiinni jäämisestä seurannutkaan mitään.
Heidän piti keksiä uusi harrastus.
Näinkin syvällisellä aiheella potkaistiin käyntiin blogini syksy :) Tervetuloa kaikki uudet ja tervetuloa takaisin uskolliset kuusi lukijaani! (Ja erityisesti nekin jotka eivät jätä jälkiä.)
Ihan loistava juttu! :D
VastaaPoistaJa niin totta!
Uskallankohan tunnustaa, että minäkin olen käynyt ostamassa tarjouskahvia, viimeksi tänään, en kuitenkaan Cittarista... :)