Niin tanssivat kahden
Päivä ja Yö, vetten yllä astelivat. Yön helmat viuhahteli, tiukahteli Päivän
silmät. Välillä tanssi tangoa, valssia, väliin polkkaa tai omaa, somaa, omasta
päästä. Väsyneet eivät milloinkaan, vain oli kahden Päivä ja Yö.
Mutta Päivä, se
kaipasi katselijaa, ihailijaa itselleen. Yö koitti parhaansa, kehuskeli
pariansa, ylistikin välillä. Vaan riittänyt ei yksi vain, joka Päivää katsois
ihaillen. Päivä kävi apeaksi, himmes hiukan loiste sen.Yö tahtoi auttaa Päivää,
omaa ainokaistansa, vaikka oli ylpeen lainen, turhamainen kaveri.
Niin Yö kutsui Sotkan
luokseen, lauloi jotta tulisi. Yö pyysi poikasia yleisöksi Päivälleen. Olisi
taas onnellinen Yön ystävä ainokainen. Vaan Sotka se ei suostunutkaan poikiansa
antamaan. Antoi pienen munapahan, käski Yötä hautomaan.
Yö kätki munan
helmaan, pisti piiloon lämpimään. Muna kasvoi, vahvistui, tuli suuremmaksi
muita. Kun muna sitten kuoriutui, ei tullutkaan Sotkan poikaa. Tuli eläimiä,
ihmisiä, kokonainen maailma, katselemaan, ihailemaan, Päivän pojan tanssia.
Vaan Yö, se onkin ujonlainen, ei kaivannut hän katsojaa. Siksi aina illan
tullen maailma käy nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti