Tulppaani.

Sumu jatkui jo kolmatta viikkoa. Se painautui tiiviisti ikkunalasia vasten, yritti tunkea takin kauluksesta sisään, teki päivästäkin unenomaisen. Mutta mieleni ei ollut sumuinen. Ei, se oli kirkas ja terävä, määrätietoinen. En ole koskaan ollut mitään onnistujatyyppiä, mutta nyt en välittänyt siitä. Aijoin tänään viedä Delialle punaisen tulppaanin. Se oli vanginnut katseeni kaupan ikkunasta sumun keskeltä, loistaen ainoana väriläiskänä harmaassa maailmassa, kuin viestittääkseen sinä onnistut! Nyt tulppaani hehkui harmaan takkini rintaa vasten kuin hämäryyttä karkottava amuletti.

Delia oli tyttö konttoristani. Suorat, tummansuklaan ruskeat hiukset, pienen pienet korvat ja tulppaanin punaiset posket. Kun hän miettii, hän imaisee alahuultansa, nojaa kämmenensä leukaansa ja keinuttaa tietokonetuoliaan oikealta vasemmalle. Ja kun hän nauraa, hänen kaareva nenänsä menee varresta ruttuun. Ja kun hän on hajamielinen, hänen katseensa alkaa ensin harhailla, kunnes hän toteaa ”Aa” ja hymyilee toivoen, ettei hänelle esitetty kysymystä.  Tiedän sen, sillä aina kun puhun hänelle, hän toimii juuri näin. En juuri esitä hänelle kysymyksiä.

Minä puolestani olen melko pitkä, mutta hontelo. Yritin kahdeksantoistavuotiaana kasvattaa itselleni hartioita, mutta tuloksetta. Olin vihdoin alkanut kävellä suorassa ja hymyillä avoimesti, kun Delia tuli osastolleni. Hän sai minut tuntemaan itseni taas yläkouluikäiseksi: finnien kirjomaksi hammastikuksi, joka piiloutui katseilta väistääkseen herjaa. Kaiken kaikkiaan minä ja Delia emme olleet niin sanotusti samassa sarjassa. Mutta kävellessäni tänä aamuna sumuverhon läpi, tiesin, että oli aika nostaa katseeni.

Viheltelin kavutessani toimiston portaita kaksi kerrallaan. Taiteilin takin pois päältä varjellen samalla kallisarvoista tulppaaniani. Hiuksistani tipahteli sumupisaroita.

- Hyvää huomenta! sanoin hymyillen Hannalle, joka jurotti tiskin takana.

- Ja mitä hyvää tässä nyt on, hän mutisi roikkuvat posket väristen. Painuin työtiloihin leijuen pari senttiä maanpinnasta, jaellen hyviä huomenia kaikille, jotka jaksoivat kohottaa katseensa. Tunsin kasvaneeni pidemmäksi. Etsiydyin oman työpöytäni ääreen ja nostin tulppaanin pöydälle unohtuneeseen korkeaan lasiin. Vilkaisin olkani ylitse. Delia ei ollut vielä paikalla. Se oli hyvä.

Mietin juuri, mitä sekavalta pöydältäni löytämä tonnikalatölkki teki siellä, kun Charlie istui viereeni. Charlie mojautti pahvisen kahvimukinsa pöytään ja hieroi kämmenellään silmiään. Valkoinen paita oli selästä rypyssä.

- Olet tainnut niellä auringon, Kim. Naamasi loistaa, hän totesi väsyneellä äänellä.

- Mmm..

- Mistä lähtien sinä olet ollut kiinnostunut kukista? hän kysyi. Kohautin olkiani. En halunnut keskustella siitä.

- Sinulla on jotain mielessäsi. Eikö olekin? Charlie kysyi ja katsoi minuun tiiviisti. Mietin hetken, että kieltäisin koko jutun. Mutta ajattelin, ettei se olisi sen arvoista. Hän tivaisi, kunnes kertoisin.

- Minä annan tulppaanin Delialle, sanoin mahdollisimman toteavasti. En uskaltanut katsoa Charlieta. Pelkäsin, että rohkeuteni horjuisi. Se ei auttanut; kuulin, kuinka hän pärskyi kahviaan.

- Kuule Kim, ei ole sen arvoista. Delia ei huomaisi sinua, vaikka seisoisit päälläsi hänen pöydällään ja laulaisit hoosiannaa.

- Sinä olet niin kyyninen, totesin tuskastuneena.

- Ja sinä epärealistinen. Katso nyt vaikka tuonne, Charlie sanoi ja nyökkäsi selkäni taakse. Siellä Delia oli, jutteli Tomin kanssa, nauroi siro nenä varresta rutussa. Tom nojasi seinään kädet rennosti ristissä rinnalla huokuen itsevarmuutta. Tunsin, kuinka tulppaanista hehkunut päättäväisyys pakeni minusta. Charlie nyökkäsi painokkaasti

- Ei ole sen arvoista, hän toisti.

Pettymyksen aalto hyökyi ylitseni. Lupaavasti alkanut päivä päättyisi taas yksinäiseen iltaan ja itsepäisiin unelmiin, joita en kyennyt karkottamaan.

- Minä lähden kahville, totesin, vaikka olin vasta tullut. Otin tulppaanin lasista, ja laskin sen vaivihkaa ohi mennessäni Delian pöydälle. En halunnut vielä sitä kotiin. Ovi sulkeutui perässäni kenenkään huomaamatta.

Delia istui pöytänsä ääreen ja käänsi selkänsä huolellisesti Tomiin päin. Jos jollakulla oli liian suuret luulot itsestään, niin hänellä. Samassa hän huomasi pöydälle lasketun punaisen tulppaanin. Kuljettuaan viikko tolkulla sekä ulkona, että konttorissa vallitsevan harmauden keskellä, väri piristi yllättävän paljon. Delia katseli ympärilleen miettien, kuka kukan oli tuonut. Syyllistä ei näkynyt, kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota häneen. Delia kääntyi kokonaan ympäri tuolissaan ja katsoi toiveikkaana Kimin pöytää. Kun hän tuli juttelemaan, Delia meni aina lukkoon. Mutta ehkä Kim oli silti huomannut hänet…

Charlien vieressä oli tyhjä pöytä. Kim ei ollut edes tullut vielä. Delian hartiat lysähtivät vähän, kun hän kääntyi takaisin ja ihasteli tulppaania. Ehkä vielä joskus…