Äiti pörröttää tukkaani.
Mikä minä olen,
koirako?
Lattia on kylmä
ja hammasharja kova
ja hammastahna ällöttävän sinistä.
Aurinko paistaa
ikkunasta silmään
ja linnunlaulu vihloo korvia.
Puuro on vetistä,
klimppistä löllöä
ja leipä sitkeää, mustaa puuta.
Paita on lyhyt
ja housut pitkät,
toinen sukka aina hukassa.
Miksi aina minä,
miksei muut?
Miksei koskaan mitään hyvää?
Sanovat, ”pessimisti ei pety”.
Minä en kai ole pessimisti.
Petyn joka aamu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti