Astun puron pientareelle. Ruohonkorret pistävät jalkapohjiani,
ennen kuin taipuvat painoni alla kahahtaen. Aurinko paistaa niskaan, juuri
hiusjuurten alle. Nutturasta karanneet hiussuortuvat kutittavat poskeani yhdessä
auringon lämpöisten sormien kanssa. Asetan käteni maahan ja kyyristyn istumaan
märälle ruoholle. Vettä suhahtaa sormieni välistä ja palaa maahan, kun nostan
ne. Nostan jalkani hameen kätköistä ja lasken ne virtaavaan veteen. Puro on
kirkas kuin rehellisen silmä. Sen pinnasta heijastuva valo maalailee kuvioita pohkeelleni.
Katsomme auringon kanssa yhdessä pohjassa uiskentelevia pieniä kaloja. Samassa
kuulen, kuinka raskas askel painuu maahan veden toisella puolella. Katson
suuriin, tummiin silmiin. Paksut ripset ympäröivät vanhaa katsetta. Aurinko
katsoo myös häntä. Valo kimpoaa kruunusta, tuo silmistä esiin vaaleita
pisteitä. Leuka nousee ylpeästi pystyyn, mutta silmät katsovat minua edelleen.
Lempeinä ja ankarina, samaan aikaan. En juuri kuule raskasta hengitystä puron
solinalta, näen vain leveän rinnan hitaan kohoilun. Minä luulen sydämeni
pampatuksen kuuluvan toiselle puolelle. En kykene puhumaan, en kääntämään
katsettani. Istun vain silmien lumoamana.
Ripset viuhahtavat. Lumous särkyy. Askeleet painuvat
takaisin metsän uumeniin. Minä lasken taas katseeni. Ja aurinko myös.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti