Ruuben piiloutuu kuivaan puron uomaan. Keuhkot ovat tulessa. Kuuluu jyskytystä, oman sydämen kiivaita lyöntejä tai takaa-ajajien jalkojen töminää. Kumpaa, kumpaa? Vai molempia? Ei ole aikaa miettiä, ei aikaa katsoa taakse. Ruuben syöksyy eteenpäin. Lumi pöllyää, keuhkot palavat. Jos ne eivät sammu, pitänee syödä lunta. Jyskytys jatkuu ja jatkuu.
Tuula katsoi vihaisena kirkon portailta. Taas se on umpi tuiterissa koko jätkä. Ruuben asteli pettävän suorin askelin mäkeä ylös. Mutta kyllä Tuula veljensä tunsi. Muutaman metrin välein hahmo otti sivuaskeleita. Punainen naama loisti tänne saakka. Tuula lähti rivakasti marssimaan Ruubenia kohti. Kirkosta purkautuvan väen katseet porautuivat skandaalin nälkäisinä Tuulan selkään. Hän pidensi askeltaan.
-Mitä sinä täällä teet? Painu kotiin hölmö! Tuula sihisi hampaidensa välistä vasten Ruubenin kasvoja. Ruuben avasi suunsa sanoakseen jotain. Ja sulki sen taas, kuin ilmaa haukkova kala. Silmätkin harittivat samaan malliin.
-Hei! Mitä siellä tapahtuu? kuului huuto takaa. Se oli Tuulan mies. Tuula kuuli, kuinka tämä lähti harppomaan mäkeä alas.
-Painu helvettiin, juoppo! mies huusi jostain Tuulan takaa. Tuula tuijotti Ruubenia tiukasti, etsi ymmärtävää välähdystä.
-Ruuben. Mene kotiin! Silloin veljen katse kirkastui. Tämä avasi suunsa sanoakseen jotain. Samassa tyhjästä lensi käsi pitkin punehtuneita kasvoja. Yhtäkkiä maassa pyöri suuri kasa vaatteita, raajoja ja kirouksia. Kirkkokansa kerääntyi yhtenäiseksi, tuomitsevaksi muuriksi Tuulan seläntaakse. Äkkiä toinen puoli kasasta nousi ylös ja pinkoi metsään. Toinen mies jäi maahan läähättämään.
Aamulla kapakassa oli istunut vain yksi mies.
-Pitäisi mennä pyytämään Tuulalta anteeksi. Oon ollut tajuttoman huono veli. Pelottaa vaan niin saakelisti.
-Ota yks. Pikkunen rohkaisu.
-Ei kyllä tosiaankaan pitäis. Se sen mieskin on niin kypsänä muhun.
-Ei tippa tapa. Helpompi mennä kun saa vähän veren kiertämään.
-No niin kai sitten. Pistä yks.
-Niinpä. Vaan kerta kiellon päälle? Ei toi yks vielä päähän nouse.
Edessä näkyy heinäkasoja. Ohut lumikerros peittää maata. Jyskytys jatkuu korvien takana, joka hengen veto polttaa.. Ruuben syöksyy piilopaikkaa kohti. Kaatuu välissä rähmälleen. Jäätynyt maa iskee kylmänä vasten kasvoja. Ja nousee taas. Heinät pistävät paidan läpi kun Ruuben kaivautuu heinäkasaan. Toivottavasti heinät eivät syty palamaan. Pitkään kuuluu vain oma hengitys. Jyskytys vaimenee hiljalleen. Ruuben odottaa ja odottaa kuin lapsi unohdetussa piiloleikissä. Mutta kukaan ei tule hakemaan, ei armahdettavaksi eikä rangaistavaksi.
http://ateneum.fi/fi/52-sielua
Kuvat: Claude Monet: Heinäsuovat ja lumi, Paul Gauguin: Näky saarnan jälkeen (Jaakobin paini)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti