Tyttö, jonka nauru kuuluu seinän läpi.

Tänään soitan sinulle jotain iloista, sinä tyttö, jonka nauru kuuluu seinän läpi. Toivon, että pidät siitä. Toivon, että naurat minulle taas. Sinun ilosi muuttaa maailmani. Vihdoin minä ymmärrän, mikä saa säveltämään. Enää en soita, koska minun täytyy, vaan jotta saisin puhua sinulle. En sanoin, vaan sävelin. Päivät odotan, että pääsen iltaisin kuulemaan sinua, soittamaan sinulle. Sinä olet avannut silmäni.

Minulla on ystävä, joka soittaa selloa. Hänen nimensä on Peter. Hän asuu pienessä vuokrakerrostaloasunnossaan ja opiskelee. Ja soittaa. Ja nyt hän sanoo rakastuneensa, muttei kerro kehen. Peter täyttyy valosta ja samoin koko asunto. Mutta en vieläkään tiedä, kuka se tyttö on. Peter nauttii siitä, että saa pitää salaisuuden itsellään vielä hetken, ennen kuin kertoo minulle.

On kuin suonissani ei virtaisi veri vaan sula hunaja. Painovoima on muuttanut suuntaa, se ei vedä minua maahan vaan sinua kohti. Mutta minä olen pelkuri. En uskalla etsiä sinua. En uskaltaisi puhua, en näyttää naamaani. Mutta kun kuulen äänesi, tiedän, että olen sinua varten. Minä tiedän, elän pilvilinnoissa. Ja sinä olet sen kattokruunun kirkkain tähti, niin korkealla, niin saavuttamaton ja silti niin täydellisesti osa maailmaani. Ikävöin sinua, sinä tyttö, jonka nauru kuuluu seinän läpi. Soitan sinulle taas tänään. Jotain kaunista.

Olen huolissani Peteristä. Hän kasvaa onnellisemmaksi ja epätoivoisemmaksi joka päivä. Hän ei tiedä, kuka hänen rakkaansa on. Ei edes tiedä, onko tämä olemassa. Eikä missään nimessä uskalla etsiä häntä. Minusta niin on hyvä. Ei ole terveellistä tavoitella unia. Mutta en saa häntä lopettavaan haaveilunsa. Hän nyökkää, kun sanon, että hänen pitäisi ajatella tilannetta järkevästi, mutta näen hänen silmistään, ettei hän aiokaan luopua unelmastaan. Ystävän rooli on joskus vaikea.

Rakkaani, älä ole onneton. Minä kuulen kuinka sinä suret, enkä voi lohduttaa sinua, en suojata surulta. En voi edes ymmärtää, miksi itket. Niinpä minä itken kanssasi ja soitan jotain surullista. Rakkaani, älä ole onneton.

Peterin silmissä oli tänään sisäänpäin kääntynyt katse. Hän ei maininnut sanallakaan salaista rakkauttaan. Ehkä hän on löytänyt hänet ja pettynyt, ehkä päättänyt unohtaa. Toivon, ettei hän käänny taas itseensä. Ensimmäistä kertaa hän on katsonut maailmaa silmiin.

Minä etsin sinua. Minä kuulin, kuinka sinä itkit, mutta en löytänyt sinua. Sinun äänesi hävisi, kun tulin käytävään. Kukaan ei tunne sinua. Tuskin tunnen minäkään. Minä vain kuulen äänesi.

Menen tänään Peterin luokse. Hän on ollut kamalan vaisu. Pelkään, että hän lakkaa taas kiinnostumasta elämästä. Olen käynyt usein, jottei hän istuisi yksin sellonsa kanssa. Usein olen kuullut soittoa kavutessani portaita, mutta nyt ei kuulu sitäkään. Minusta se on huono enne. Pidennän askeltani. Oliivin vihreän oven takaa ei kuulu mitään. Koputan ovea napakasti. Peter avaa oven melkein heti. Hänen silmistään loistava valo melkein sokaisee minut.

- Tule sisään, hän kuiskaa. Koko asunto on täynnä valoa. Harmaanruskeatapetti on saanut vaaleanpunaisen sävyjä. Valon lähde nukkuu pienellä kerällä sohvalla. Vaalean ruskeat hiukset ovat levinneet viuhkaksi.

- Hän tuli eilen. Minä soitin taas. Ja hän koputti oveen ja kertoi, että on etsinyt minua. Sitä, joka soittaa selloa. Sitten hän naurahti, ja tiesin, että se oli hän. Minun tyttöni.

Katsomme hetken kerällä nukkuvaa tyttöä. Sitten hymyilen ystävälleni, käsken sanoa terveisiä rakkaalleen ja jätän heidät valoisaan asuntoon.